Suomalainen Suomessa suomalaisten keskellä...

Haluamme Staran kanssa palata vielä muistelemaan kotimatkaamme, sillä se oli monivaiheinen reissu se. Näin viikon verran kotioloista nauttineina matkan rasitukset ovat muisto vain ja on varaa jo vähän nostalgiointiinkin!
Viime viikon keskiviikkona heräilin aamulla ysin aikoihin, jotta ehdin syödä ja laittaa kaiken lopullisesti kuntoon matkaa varten. Pakkaaminen oli helppoa, sillä kämppä piti vain pakata täysin tyhjäksi, mutta laukut tuntuivat uhkaavan raskailta jo siinä vaiheessa, kun otin avaimeni ja lähdin raahautumaan kampuksen respaan, jonne palautin avaimen. Pihalla törmäsin kahteen kaveriini ja he kokeilivat matkalaukkuani, joka sisälsi logistisista syistä myös käsimatkatavarani (sen lisäksi mukana oli täyteenahdettu rinkka). "Mitä täällä on? Miksi raahaat jääkaapin mukanasi kotiin?!" Tässä vaiheessa vitsi jopa nauratti, sillä kotimaassa tiesin jääkaappien odottavan! "Joo, ja sen lisäksi siellä on kiviä!" Sanoin myös purkavani osan tavaroista lentoa varten ulos, läppärin ja sen sellaiset. "Ehkä kannattaa ottaa ne kivet myös." Jep, pidän mielessä.
Dia oli ihanasti lupautunut edellisenä iltana tulemaan mukaani asemalle, joten pakkauduimme yhdessä ratikkaan ja köröttelimme keskustan läpi. Dia olisi halunnut auttaa laukun kanssa, mutta sanoin, ettei tarvitse, kun ei hän edes jaksanut nostaa sitä. "It's not 20 kilos, it's maybe 50 or so!" Koska saavuimme asemalle hyvissä ajoin, Dia tarjoutui ostamaan minulle kahviosta välipalaa. Kösi Dia! <3 Oli kiva viettää vielä hetki yhdessä ennen kuin Dia raahasi apunani laukut junaan, jossa ystävällinen miekkonen tarjoutui nostamaan matkikseni laukkuhyllylle. Kuinka ihanaa avuliaisuutta!
Junamatka Pariisiin sujui jouhevasti ja rennosti, päätin pitää kiinni step-by-step -asenteesta ja olla ajattelematta metromatkaa lentokenttäbussille ja kentälle. Ja hissejä päätin käyttää aina kuin mahdollista! Niinpä kun aloitin Saint Lazaren asemmalla raahautumisen metroon bongasin lähimmän hissin ja laskeuduin sillä metrokerrokseen. Portaita tuntuu aina ilmestyvän metroihin juuri silloin, kun on paljon kantamuksia, mutta pitkillä käytävillä ja liukuportaissa kulkeminen oli aika mukavaa, niitä fiilistelin jokaisen askelman edestä. Ja jälleen eräässä portaikossa luokseni ilmestyi mies: "Tarvitsetko apua?" Kanniskelun lomassa hän alkoi jutella minulle englanniksi ja kysyi, olenko ensimmäistä kertaa Pariisissa. Sen jälkeen hän kysyi, mistä olen kotoisin, ja taisin yhteyskatkoksen vuoksi jäädä hänelle mieleen englantilaisena, vaikken niin kyllä sanonut. No, England tai Finland, whatever! Onhan ne aika lähellä toisiaan, kolmen kirjaimen ero ei ole paljon.
Metromatkaan sisältyi yksi vaihto, mutta kun tiesin, että koko ajan olen lähempänä Denfert-Rochereaun asemaa, löysin jostain lisäenergiaa ja päätin pysytellä hyvällä ja energisellä tuulella. Viimeiset portaat metrotunnelista kävelin raahaten matkalaukkua, ihan sama, vaikka se kolisisi portaissa, ei siellä mitään särkyvää ole. Viiden tunnin matkustuksen jälkeen pääsin sitten jo bussiin, jolla kruisailin suoraan Orlyn kentälle. Onneksi kyseessä oli tuttu kenttä, jolta lähtemisessä oli ympyrän sulkeutumisen tuntua, sinne kun tulin juuri syksylläkin.
Olin kentällä hyvissä ajoin, n. 2,5 tuntia ennen koneen lähtöaikaa, joten ehdin hyvin hoitaa laukkushow'n ennen check-iniä (joka piti hoitaa ihan virkailijalla, sitä ei voinut tehdä automaatilla). Menin siis hieman sivummalle, leväytin laukkuni auki ja aloin kasata käsimatkatavaroitani reppuun. Päätin sulloa sen niin täyteen kuin mahdollista ja toivoa, että painorajat eivät pauku rikki. "Vielä nämä lenkkarit reppuun, eiköhän se ole siinä." Mallailin laukkua kädessäni, tässä vaiheessa se alkoi tuntua jo inhimilliseltä, "toivotaan, että läpi menee"! Sitten suunnistin oikealle lähtöselvitystiskille, jolla olikin jo Suomeen matkaavien jonoa. Selkäni takaa kuulin suomeksi kysymyksen: "Pitäisikö nämä laukut punnita?" Joo, pitäisi. Kun ihan lähettyvillä oli vaaka, päätin mennä sen kautta. Sekä uteliaisuudesta, jotta voisin brassailla kanniskeluponnisteluillani, että välttääkseni ikävät säädöt selvityksessä. Ensin rinkka: hyvin menee, 11,6 kg. Sitten matkalaukku. Ja tadaa, tasan 20,0kg! Kysykää minua, jos tarvitsette vaakaa! Repun painon ollessa kevyet 6,7 kg kaikki oli siis kunnossa. Selvitys oli jonosta huolimatta nopeasti ohi ja pääsin etiäpäin. Menin saman tien turvatarkastukseen, jossa boarding passini ei meinannut toimia, mutta virkailija havaitsi vian olevan lukijalaitteessa, joten ei hätää, olin matkakelpoinen edelleen. Staratsukin pääsi salamatkustamaan ongelmitta, joten tässä vaiheessa olimme jo selvillä vesillä. Ennen lentoa hörpin automaattikahvia, mussutin eväitä ja ostin pari tuliaista, joista toiseen Stara iski hieman silmänsä. Univormu sen tekee...
Boardaus alkoi hieman odotettua myöhemmin, mutta koneeseen pakkauduimme rivakasti henkilökunnan uhkailtua, että lähtö viistyy tunnilla, jos emme ehdi annetun ajan sisällä valmiiksi. Suomalainen kapteeni toivotti meidät tervetulleiksi ja koneen noustessa tuli kevyt ja vapaa olo; seuraavan kerran alas vasta kotona! Matka meni rennosti ja mukavasti, tässä vaiheessa saatoin jo todeta olevani voittaja.
Kone laskeutui puoli tuntia etuajassa Helsinkiin ja minä lähdin etsiskelemään matkatavarahihnaa. Selviydyttäni loistavasti suurkaupungissa eksyin hetkeksi Helsinki-Vantaalle ja mietin, mistä uloskäynnistä minun pitikään mennä, ykkösestä vai kakkosesta, a:sta vai b:stä. Kysyin jo lennolla olleelta vierustoveriltanikin, mistä saisinkaan laukkuni, ja totesin kävelleeni porttini ohi. Tyhjillä käytävillä haahuilun jälkeen löysin kuin löysinkin oikeaan paikkaan ja menin odottelemaan laukkujani. Majapaikka oli yöksi tiedossa Helsingistä ja soitettuani majatalon isännälle hän kehotti ottamaan taksin. Huipensimme siis 12-tuntisen matkamme Staran kanssa reteästi loikkaamalla mustaan Mersuun, jolla kruisailimme pimeässä kevätillassa Suomea fiilistellen. Nahkapenkki tuntui mahtavalta luksukselta, tällaiseen matkaamiseen voisi tottua!
Perillä kuittasin vielä Dialle turvallisen paluuni Suomenmaalle ja nautiskelin hartaudella iltapalan, ruisleipää, maitoa, suklaata ja Laitilan limpparia, nam! Isäntäni piti hyvää huolta voinnistani ja tuntui mahtavalta saada kunnon suihku koko päivän hikoilun jäljiltä. Seuraavanä päivänä heräsin lihakset jumissa, lieneekö johtunut kantamisesta vai yöllisistä punnerruskilpailuista...
Torstaina fiilistelin kaunista aurinkoista päivää ja mietin, että sitähän voisi vielä vaikka joskus helsinkiläistyä. Pariisin jälkeen pehmeä laskeutuminen Suomen kyläyhteisöön tuntui hyvältä ennen kehä kolmosen ulkopuolelle siirtymistä. Suomen liput liehuivat joka puolella ja tunsin oloni hyvin isänmaalliseksi. Oi maani Suomi! Ruisleivät ja jääkaapit!

Mitä tänne jää?

Staratsun kanssa jo mietimme, mitä tänne jää, kun lähdemme täältä. Se päivä ei ole vielä tänään, mutta huomenna kuitenkin. Iltapäivällä aloitamme reissumme kohti Pariisia ja siellä sitten lentokentälle, illalla lähtee lentomme kohti Suomea. Himaan, olemaan siellä!
Viimeksi kuluneet puolitoista viikkoa olemme olleet enemmän tai vähemmän reissussa, joten loppuajat ovat kuluneet laadukkaassa suomalaisseurassa ja nyt pari päivää olen pakkaillut ja siivonnut, armottomasti. Pestyäni kaiken kahteen kertaan femme de menage oli tyytyväinen kädenjälkeeni ja sain kämppätarkastuksen läpi. Nyt ikkunatkin hohtavat puhtauttaan, ja luulen, että kämppä on priimampi kuin tullessani konsanaan. Kamatkin alkavat olla jo aika pitkälti kasassa, ja vaikken ole ostanut täällä paljon mitään, laukut näyttävät jokseenkin läskeiltä. Tavaraa on kaksi isoa laukkua ja käsimatkis pitää ottaa vielä erikseen koneeseen, jotta läppäri pääsee myös turvallisesti kotiin. Huomenna on siis tiedossa armotonta roudaamista, jotta kaikki saadaan lentokentälle. Mutta kotona odottaa vohvelien ja tuoreen kahvin tuoksu, sen voimalla!
Täällä on jo aika kesäinen fiilis, ainakin jos ajatellaan Suomen keskimääräistä kesää. Kotona päässemme fiilistelemään vielä keväistä ilmaa ja seuraamaan kesän saapumista, vähän niin kuin toiseen otteeseen tänä vuonna. Täällä onnistuin jo polttamaan itseäni, huhtikuun aurinko on vaan niin petollinen etelässä. Naamassani on pesukarhumaiset valkoiset rajat silmien ympärillä, kiitos silmälasien, ja kädessä menee hupparin hihan rajat. Ei aurinkoa minulle enää, kiitos! Onneksi Suomessa ei ole näin petollista kuin ehkä keskikesän pahimpien aurinkoisten hellepäivien aikaan keskipäivällä, jos niitä sattuu olemaan.
Koulu loppui jo jokin aika sitten ja viimeinen tentti oli viime viikolla, joten täällä on saanut lomaillakin. Mihinkään erityiseen nostalgiointiin tässä ei kuitenkaan taida olla tarvetta, on kiva lähteä kotiin, siellä on kuitenkin kaikki minun tavarat ja tuttu haju, vaikkei verstasta olekaan. Ja tietty odotan innolla jääkaapin jälleennäkemistä, ja toimiva netti, miltä se mahtaakaan tuntua! Kun pääsee netin valtaväylille 24/7 ilman keskeytyksiä. Wou! Myös pussilakanat, kahvinkeitin ja ruisleipä herättänevät jonkin aikaa uutuudenviehätyksen tunteita. Ja telkkari, mitähän sieltä tulee?
Tänä iltana taidan vielä nähdä vähän ihmisiä ja koitan saada nukuttua sen verran, että jaksan toikkaroida kotiin asti. Onneksi matkalaukussa on pyörät alla ja rinkkaa kelpaa kannella. Ja ainakin saamme matkustaa fiiliksellä: huomenna on toisen maailmansodan voiton juhlapäivä. Sen voisi sanoa huipentavan myös kokemamme sotakulttuurielämän, tiedämmehän tosiaan maailmansodista ja Normandiasta kaiken tietämisen arvoisen. "Sä tsiigaat voittajaa!" Matkustajan motto, tavaroihinsa hukkuvan vaihtarin motto!

Tuhlaajapojan ökymeininkiä

Viime sunnuntaina loikkasimme jälleen kerran bussiin ja suuntasimme keväiselle ekskursiolle vanhan tutun oppaamme kanssa. Tällä kertaa matka kävi kohti Versailles'ta. Siis ihan Ranskan, ei Lapuan. Tarkemmin sanoen vierailimme siis kuuluisassa palatsissa, joka kuului mm. Aurinkokuninkaalle. Siis Ranskan Aurinkokuninkaalle, ei Juhani Tammiselle. Versailles sijaitsee Pariisista lounaaseen, ja matka taittui sinne bussilla n. 2,5 tunnissa. Kukko kiekui kuuden aikoihin, mikä tuntui suolaiselta, sillä olin hengaillut edellisenä iltana Iinatsun luona ja kotiutunut sieltä siinä karkeasti arvioiden viiden aikaan. Mutta koska saimme vielä viettää laatuaikaa yhdessä, katsella Colin Firthiä ja maistella ranskalaisia herkkuja kuten Camembertiä, eihän sitä voinut jättää kesken. Kyllä yksi päivä Versailles'n ihmemaassa aina menee, oli kuosi mikä hyvänsä. Lohdutin itseäni ajatuksella, ettei sentään tarvinnut Lapualle asti lähteä.
Päivästä luvattiin lämmintä ja sitä siitä tosiaan tuli, kuin parhaimpina Suomen kesäpäivinä. Ilma oli kuin linnunmaitoa, onneksi olin varautunut nestetankkaukseen. Aurinkolasit kuitenkin olivat jääneet kotiin, mikä aiheutti valoherkälle allekirjoittaneelle pitkin päivää aivastuskohtauksia. Sisäänpääsy palatsin alueelle oli pieni antikliimaksi, oppaamme hävisi ihmisvilinään ja palloilimme keskellä linnan edustan aukiota vaihtarijoukkiolla ja mietimme, minne pitää mennä, mistä pitää hankkia lippu ja pitääkö meidän tosiaan mennä tuon kolmesataa metriä pitkän jonon päähän. Pienen sähellyksen, harhailun ja jonon ohi kävelyn jälkeen pääsimme sitten sisään, samaan tapaan maksutta kuin Louvreenkin. Nuorena kannattaa matkustaa! Ensitöikseni vierailin vessassa ja sitten aloitimme maisemien ihailun.

Alkajaisiksi suuntasimme puutarhan puolelle, mikä oli hyvä ratkaisu, sillä sinne piti ostaa lippu erikseen, ja tässä vaiheessa aamupäivää jonot olivat vielä lyhyitä, toisin kuin parin tunnin päästä iltapäivällä. Pian siis olimme jo puutarhassa ja se olikin sitten paikka erikseen. Maisema avautui mäeltä suunnilleen tällaisena:

Wikipedian tietopankista voi lukea tarkemminkin tietoa alueesta, mutta tärkeimpänä voi mainita, että puutarha on iso. Massiivinen. Mammuttinen. Mittaamaton. Tosin vain kielikuvan tasolla, sillä Wiki väittää, että sen mitta olisi about 1070 hehtaaria. Vaikka käpsimme siellä useamman tunnin kuuden tunnin visiittimme aikana, emme tosiaankaan ehtineet nähdä kaikkea ja kaikkia yksityiskohtia ja sopukoita, joita sieltä olisi löytynyt. Keskitimme huomiomme suihkulähteisiin, antiikin mytologioiden hahmoja kuvaaviin marmoripatsaisiin ja ihmisten bongailuun, sillä turisteja piisasi kuin meren mutaa ja puiston maksuttomassa osassa oli myös paljon kesäfiilikseen heittäytyneitä lenkkeilijöitä.


Kuuma päivä vaati veronsa, ja linnakierroksen teimme aika nopeasti. Siihen mahtui lukuisia taideteoksia, historiaa, koristeita, ökymeininkiä ja kaikkea mitä nyt voi uskoa saadun aikaan linnaan, joka nielaisi aikoinaan mitä ilmeisimmin sievoisen summan valtion kassasta. Kuuluisiin tiloihin kuuluu mm. arkkitehti Jules Hardouin-Mansartin Pielisali, joka oli kieltämättä aika The King -tyylinen.

Käytävät olivat pitkiä kuin Tauno Muikun lukaalissa konsanaan.

Iltapäivän huipensi kevään ensimmäiset jädepallot, jotka nautimme biosorbettien muodossa. Kuvia ei valitettavasti ole, sillä jos olisi alkanut säätää kameran kanssa, jäde olisi sulanut käsille. Mutta herkkua se oli ja viilensi samalla mukavasti oloa.
Päivä päättyi iltapäivällä viiden aikoihin, kun lähdimme kruisailemaan takaisin Caeniin. Tässä vaiheessa valvominen vaati jo veronsa ja koomasin autuaana bussissa. Tiivistettynä voi kuitenkin sanoa, että reissu oli ehdottomasti reissun ja vaikka toisenkin arvoinen, sen verran prameat puitteet oli kyseessä. Staratsu sai ideoita tulevan palatsinsa sisustukseen ja minä fiilistelin kesäkuumaa, joka toi mieleen Suomen kesän ja suomalaisromanttiset maisemat. Suomen hitaasti edennyttä kevättä ajatellessa on oikein mukavaa naatiskella lämpimistä säistä ja auringosta ja eläytyä kesätunnelmiin. Järvimaisemat ja metsät kangastelevat jo vahvasti mielessämme. Rillauskesää odotellessa!

Unkarilainen ilta

Unkari on ollut yksi kuluneen vuoden teemoista, kiitos Dian. Olen oppinut paljon kieltä ja kuullut yksityiskohtaisia juttuja Unkarista ja sikäläisestä kulttuurista. Suomen ja unkarin sukulaisuutta on tullut myös pohdittua paljon, vaikka kauaksi kielinä onkin ajauduttu. Mutta samoissa alkulähteissä kahlataan!
Viime viikon torstaina Dia pyysi minua mukaan unkarilaiseen seuraan, jonka kanssa suuntasimme eräänlaiseen pelitapahtumaan, La nuit du jeu:hun. Neljän unkarilaisen ja yhden suomalaisen voimin kruisailimme Le Gargöön, joka on jonkinlainen tapahtumapaikka täällä, minulle se oli uusi tuttavuus, kaiketi siellä järjestetään mm. erinäisiä tapahtumia, kuten vaikkapa tämä peli-ilta tällä kertaa. Postilaatikkooni tullut mainos kertoi, että siellä voisi pelata niin seura- ja lautapelejä kuin roolipelejä ja pokeriakin. Viimeksi mainittu kiinnostaa minua ilmiönä, mutta kun toistaiseksi olen pelannut sitä vain tulitikkupanoksilla, päätin olla harhautumatta pokeripöytien ääreen. All in -asenne ja amatöörin taidot saattavat olla tuhoisa kombinaatio. Vaikka uskonkin, että kun on paikka, pitää laittaa, riskillä vaan! No, ehkä ensi kerralla, jospa aloitan harrastuksen joskus Suomessa, jotta voin edes teoreettisesti pysyä kärryillä säännöistä. Vaikka onko niillä niin väliä, jos vaan omistaa tyylikkäät aurinkolasit, osaa tilata katu-uskottavasti juomia ja kykenee tilanteessa kuin tilanteessa pitämään pokerinaamansa? Niillähän se Bondikin aina pärjää!
Iltaan sisältyi kaksi salillista peliharrastajia, joista ainakin osa oli epäilemättä elämäntapapelureita: "Tämä on geek-taivas", kuten eräs meistä kommentoi nähdessämme larppaajia ja ties mitä tyyppejä, joita en osaa edes luokitella sen tarkemmin, koska en kovin tarkkaan tunne pelikulttuuria. Shakkeilijoita oli myös useamman pöydän verran. Me valitsimme helpohkoja pelejä, joiden pelaaminen onnistui kielisekasotkusta huolimatta. Kun kokoontuu Ranskassa joukkiolla, jossa yksi ei ymmärrä unkaria, toinen ei osaa ranskaa ja kolmas ei hallitse englantia, on kaaoksen ainekset huolellisesti kasassa. Mutta kielitaitoisina kansainvälisinä ihmisinä luovimme sujuvasti ja pelailu oli kaksin verroin hauskempaa! Erityisesti hilpeyttä herätti peli, jonka oleellisin osa tämän tarinan kannalta oli se, että siinä piti olla nopea ja nimetä korteissa olleita esineitä ja asioita. Sen pelaaminen oli erityisen hauskaa kielisekamelskalla, ja hilpeintä taisi olla minun hihkumani suomenkieliset sanat: "Puu! Huulet! Hämähäkinseitti! Tuo ihme örkki!" Välillä puhuin myös unkaria, josta olen oppinut jo vähintään alkeet, ainakin kissan, koiran, jään ja veden osasin sanoa. Muille opetin sanan omena. Peli oli tarkoitettu ehkä n. 5-vuotiaille, mutta me pelasimme ihan onnessamme monta kierrosta. "Vielä kerran, jooko!"
Iltaa jatkoimme Embuscaden parissa, ja oli hauskaa tutustua uusiin ihmisiin, joiden taustalta paljastui jälleen kerran ihmeellisiä juttuja. Kuulin, että yksi seurueemme jäsenistä on ammatiltaan pelle, ja kysyin aiheesta häneltä peli-illan jälkeen lisää. Paljastui, että hän ei suinkaan ollut mikään punanenäinen kermakakkuhermanni, vaan koulutuksen käynyt ilmapallotaidetta tuottava ammattitaiteilija. Hän oli tullut tänne töihin, ohjelmassa oli kuulemma mm. kaksimetrisen Hämähäkkimiehen luominen. Isoihin tuotoksiinsa hän arvioi menevän palloja yhteensä n. 100 euron edestä; se on aika monta palloa se. Huimaa. Dia nauroi päin naamaani, kun sanoin, etten tiennyt, että tuollaista ammattia voi olla olemassakaan. No, tiesin kyllä, että taikurit tekevät ilmapalloista puudeleita ja papukaijoja, mutta että joku tekee niitä ammatikseen ja tuolla mittakaavalla, wou! Viettämämme illan myötä maailmankuvani laajeni siis vähintään muutaman sadan ilmapallon tilavuuden verran, ja kytemään jäi ajatus, että jos pokeriammattilaisen urani ei sittenkään urkene, ehkä voisin kokeilla ilmapalloja... Miksi en aikaisemmin tullut ajatelleeksi?!

Ranskalaista pedagogiikkaa hajanaisessa paketissa

Eilen opin filosofian kurssilla, mistä täkäläisessä opetuksessa on kyse. Opettaja tiivisti sen niin ytimekkäästi, että päätin oitis blogata siitä. Opettaja viittasi aiheeseen puhuessaan joidenkin kurssilaisten toistuvista poissaoloista ja tiivisti yliopiston olemuksen seuraavasti: "Tämä on ryhmätyötä, vaikka minä olenkin ainoa joka täällä puhuu taukoamatta." Tuo alun viittaus ryhmätyöhön jäi vähän hämäräksi, mutta loppu on silkkaa asiaa!
Sitä yliopistoelämä täällä hyvin pitkälti on tosiaan ollut. Kuten aiemmin on tullut ilmi, osa opettajista luennoi suoraan papereista sanelemalla ja osa luennoi omin sanoin puhelemalla. Samaa olen kuullut muista tiedekunnista, joten kirjallisuus ei tietojeni mukaan ole mitenkään oma pedagoginen saarekkeensa. Osa opettajista kirjoittaa muistiinpanoja taululle, mutta nämä ovat olleet harvassa. Kirjallisuuden opettajat enimmäkseen vain puhuvat ja opiskelijat kirjoittavat kaiken mitä pystyvät, usein tietokoneilla, jotta he voivat pysyä vauhdissa mukana. Lingvistiikan ja kieliopin kursseilla opettajat ovat myös hyödyntäneet liitutaulua, mistä kaltaiseni visuaalinen (ulkomaalainen) opiskelija voi olla hyvin kiitollinen. Muita havaintovälineitä en ole nähnyt käytetyn, ja Powerpointit ja muut sen kaltaiset ohjelmat ovat kokemukseni mukaan tuntematon käsite. Pääasiassa luokissa ei edes ole moisten ohjelmien käyttöä mahdollistavia välineitä.
Englannin kurssit voi kuitenkin mainita mukavana poikkeuksena. Opiskelemillani kolmella kurssilla opettaja on osannut valita oikein mielenkiintoisia materiaaleja. Juuri maanantaina ollut tenttimme käsitteli Oscar Pistoriuksen murhaepäilytapausta, ja kaltaiseni sala- ynnä muita poliiseja innokaasti harrastava Sherlockisti saattoi olla aika liekeissä. Kun kurssin aikana käsittelimme niin Lance Armstrongin kohua, Sean Pennin Into the Wild -elokuvaa ja amerikkalaisten teinien hidastunutta aikuiseksi kasvamista, koen yleissivistyneeni kurssilla roimasti. Sen lisäksi sain pitää talven ainoan suulisen esitelmäni, jossa puhuin Suomesta ja jonka pitäminen oli silkkaa fiilistelyä. Kerroin ranskalaisopiskelijoille parhaita paloja suomalaisista tavoistamme. Suomi on jäljiltäni heidän silmissään kesämökkeilyä ja ulkohuusseja, saunoja ja saunavastoja sekä hyytävää avantouintia jääreiässä. En tietenkään unohtanut armasta ruokakulttuuriamme, josta valitsin näin kesää odotellessa makkaroiden rillauksen. Eräs opiskelija esitti kysymyksenkin esitelmäni jälkeen ja tiedusteli, onko Suomessa talvella pimeää. Shokeeratakseni kerroin, että kyllä, koulussa tai töissä vilahtaa usein päivän ainoat valoisat tunnit, ja Lapissa se vasta synkkää onkin, kun aurinko ei nouse lainkaan. Hauskaa oli myös toisten opiskelijoiden esitysten seuraaminen, joiden myötä opin mm. kuinka tervehtiä The Queeniä oikein (älä ainakaan erehdy halaamaan, kuten Michelle Obama teki!), mitä on ammattipaini (käsikirjoitettua viihdettä, jossa piestään näyttävästi vastustajia) sekä ranskalaista näkökulmaa kohua herättäneestä Horsegatesta. Hyödyllisiä kursseja siis kaiken kaikkiaan ja on ollut palkitsevaa, ettei aina ole tarvinnut olla se ymmärtämätön vaihtari, joka on kehällä ja vastaa opettajan kysymykseen: "anteeksi, mutten ymmärrä kysymystä." (Näin kävi siis filosofian luennolla ja päätellen vastauksesta, joka oli neljä, opettaja kysyi, kuinka monta jalkaa on Eiffelin tornilla. Hankalaa, kun opettajat eivät pysy kontekstissaan! Mitä hittoa Eiffeli liittyy Descartesiin ja Platoniin, kysyn vaan??)
Niitä mainittuja ryhmätöitä ei ole myöskään näkynyt, ja mielestäni on ikävää, ettei opiskelijoille tarjota mahdollisuutta keskinäiseen työskentelyyn tai edes keskusteluun, kertaakaan luennoilla meitä ei ole laitettu esimerkiksi keskustelmaan keskenämme jostain käsiteltävästä aiheesta. Kommunikaatio tapahtuu käytännössä täysin opettajan kautta, silloin kun sitä on. Tämä taas johtaa siihen, että silloinkin kun opettaja kysyy opiskelijoiden näkökulmaa, kuten kritiikkikurssilla näytelmää ja elokuvia koskien, pakostakin vain muutama opiskelija pääsee ääneen. Omasta puolestani harmittelen vähän sitä, etten ole pystynyt harjoittamaan luennoilla kielitaitoa, sillä kontaktia opiskelijoihin ei ole voinutkaan oikein syntyä. Toisaalta olen saanut rauhassa suhrailla omien papereideni kanssa, mutta toisaalta se on tehnyt opiskelusta aika yksinäistä, yksipuolista ja kaiken lisäksi vieläpä usein tylsää. Vähintään tällainen opetustyyli vaatisi überkarismaattisia opettajia.
Ranskankursseilla meillä on onneksemme ollut tällainen opettaja, ja kun tunnit on pidetty modernissa kielirakennuksessa, käytössä on ollut uudempaa teknologiaa ja Routalempeä hämmästyttäneet muovitaulut, joihin kirjoitetaan tusseilla (liitu ei tartu niihin lainkaan). Kurssien parasta antia on ehdottomasti ollut opettajamme, joka viime tunnilla mm. imitoi albatrossin lentoa. Mikäli tätä tekstiä sattuu lukemaan joku, joka harkitsee Caeniin vaihtoon tulemista ja soutien linguistique -kurssien käymistä, jotka ovat siis maksullisia, voin kuitenkin suositella, että ilmoittautuu ensin kurssille vain yhdeksi lukukaudeksi ja myöhemmin miettii, haluaako jatkaa myös toisella lukukaudella. Opiskelijat on siis jaettu tasokokeen perusteella eri taitotasoryhmiin A, B ja C -tasoille ja opetuksen määrä ja sisältö vaihtelee tasosta riippuen. A-tasolla opetusta on tarjottu kolmesti viikossa, omalla B-tasollani kahdesti ja C:llä kerran. Kurssista saamani hyöty on kuitenkin jäänyt kevyeksi etenkin ottaen huomioon, että opetus on maksullista. Opiskelumme ei ole ollut kovin tavoitteellista, kotitehtäviä ei ole esimerkiksi ollut, ja kieliopista olemme opiskelleet vähän sitä sun tätä, nyt keväällä tosin vähän tavoitteellisemmin. Toisaalta tämä on joustavaa, sillä itsellänikin osa luennoista on mennyt päällekkäin toisten kurssien kanssa, jolloin olen joutunut olemaan poissa, mutta yhtä lailla kurssit ovat tukeneet omaa oppimistani aika vähän. Jos tietää esimerkiksi pystyvänsä opiskelemaan itsenäisesti ja motivaatiota riittää, uskon, että niin voi kehittyä paljon enemmän. Itse hain kursseilta opiskelun pakkoa, mutta ainakaan tämä opettaja ei ole vaatinut meiltä kovinkaan paljon. Toisaalta kurssi tarjoaa mahdollisuuksia ihmisten tapaamiseen ja kommunikointiin, mikä tietysti on mukavaa.
Lukukausi on tässä vaiheessa loppusuoralla, jäljellä on viimeisiä luentoja ja muutama tentti. Ja olen siitä aika helpottunut ja iloinen, koen nähneeni täkäläistä yliopistoelämää jo ihan tarpeeksi. Aika moni muuten tietää ulkomailla Suomen kehutusta koulujärjestelmästä. On siinäkin kehittämistä, mutta aika pitkällä sanoisin meidän silti olevan...

Ps. Tässä linkki Herätyskellomafian blogiin, jonka teksti liikautti jotain sisälläni. Se saattaa liittyä tai olla liittymättä tähän bloggaukseen.

"Täällä on kaikkea!"

Iinatsu halusi kipaista käymään Bayeux'ssa, ja kun hän pyysi minua ja Staratsua matkatovereiksi, olimme tietenkin messissä, ovathan Guccin kenkämme sulaa laavaa ja on parempi pysyä liikkeessä, jotteivät kengät sula kiinni katuun. Käväisimme kaupungissa jo syyspuolella ekskulla (kuten muistamme kirjeestämme), mutta koska visiitti jäi tuolloin pikaiseksi, lähdimme mielellämme ihan omalla ajalla tutustumaan lisää kyseiseen 2000 vuotta vanhaan kaupunkiin. "Mieti kuin vanha tää on! Mitä Suomessa oli siihen aikaan?" "Kova meno!"
Hyppäsimme aamupäivällä junaan ja lähdimme kruisailemaan kohti määränpäätämme. Tässä Staratsun malliesimerkki junassa rentoutumisesta ja meditatiiviseen tilaan vaipumisesta.

Matkamme kului mukavasti, kun listasimme lempisuklaitamme. Olemme molemmat Fazerin suklaiden perään (kuka ei olisi?) ja pieni kaiho iski Suomen kauppojen karkkihyllyjä ajatellessa. Ne ihanat hyllymetrit täynnä kaikenkirjavia namusia, njam! Päädyin valitsemaan top 5 -suklaisiini Fazerin tumman mantelipäärynän, perinteisen maitosuklaan, Maraboun minttukrokantin, pipari-hedelmä-pähkinä-jouluöverisuklaan sekä karkkihyllyn puolelta löytyvän TV Choco Mix -pussin. Tästä listasta haaveillen matka taittui nopeasti ja pian, tarkemmin sanoen vartin päästä, olimme jo perillä.
Jo Muumit tiesivät, että matkustelu on kivempaa ilman karttoja, joten mekin lähdimme liikkeelle ilman ennakkosuunnitelmia ja ohjekirjasia. "Tuolla taitaa olla se iso kirkko, jos lähdetään sinne päin?" Matkalla keskustaan pysähdyimme ihailemaan maalaisromanttisia jokimaisemia, Staratsu haaveili Tarzan-leikeistä, kuinka sopivasti joen yläpuolella olevaan oksaan olisikaan saanut liaanin...


Pikkukaupungistakin löytyy paljon näkemistä kun kurkkii sivukaduille ja hakee kontaktia paikallisiin. Eräältä tällaiselta kujaselta löysimme vanhan elokuvateatterin, joka näytti pahasti suljetulta, mutta sitä hauskemmalta. Oli helppo kuvitella vanhan ajan bayeux'laisten elokuvatähtien saapuvan kaasulyhtyjen valossa puljun ovelle ensi-iltaan, ja filminpyörittäjälle oli varattu oma ovi tikapuineen. Stara tietenkin esitteli show off -tyyliin kiipeilytaitojaan.

Iinatsu halusi kuvata teatteria vastapäätä ollutta vaaleansinistä ovea, ja ovella häärinyt herrasmiesliigalainen kutsui meidät samaan syssyyn vilkaisemaan sisäpihaansa ja ottamaan kuvia kirkkomaisemista, jotka avautuivat hänen takapihaltaan. "Tulkaa tänne, tästä saatte parhaat kuvat!" Kiittelimme miekkosta ja kehuimme vuolaasti hänen sympaattista takapihan puutarhaansa, jossa ruoho vihersi ja krookukset ja narsissit kasvoivat. Kurkistelu siis kannattaa! Kunhan pitää säällisen turvavälin: myöhemmin iltapäivästä Iinatsu halusi kyylätä erästä autiotaloa ja kokeili sen oveakin. Sisällä asustellut lintu hätkähti äkillistä murtoyritystämme ja kuului lentelevän säikähtäneenä huoneissa. Iinatsu halusi silti uhmata vaaraa ja kuikuili ikkunasta sisään: "Nyt jos se lintu lentää mun naamalle ni mä en toivu siitä ikinä."

Kuikuilimme kirkossa ja vaikka olin jo käynyt siellä aiemmin, se on niin pramea ja koristeellinen, että sieltä löytyy aina uutta löydettävää. Kuten Jumalan karitsa, joka oli mitä ilmeisimmin litsaantunut kantamiensa syntien alla. Voi lammasta. Tai sitten siinä oli ripaus liito-oravan geeniperimää, mikä selittäisi massiivisen hännän. Homma jäi kuitenkin levälleen kuin otuksen koivet, sillä papanoita emme löytäneet.

Kirkon jälkeen jatkoimme käpsimistä idyllisessä maalaismaisemassa. Bayeux on pieni, mutta tosiaankin sympaattinen paikka ja siellä vallitsi oikein levollinen ja inspiroiva tunnelma. Kuljimme keskustan kaduilla ja pysähtelimme kuolaamaan suklaapuotien ikkunoita: "Iina, täällä on kaikkea!" allekirjoittanut hihkaisi surumielisellä äänellä. No, on Caenissakin jotain sukkelikauppoja, mutta näin pittoreskia siitä ei saa, ei sitten millään. Sääkin suosi meitä, onneksemme olimme valinneet matkustuspäiväksi lauantain, jolloin perjantain hyiset ja tuuliset sateet olivat muisto vain ja saimme aistia paikan ilmapiiriä kuivin jaloin. Evästaukoa pidimme joen varressa ja otimme mallikansioomme ranskalaisromanttisia kuvia. Niistä tyylinäytteitä ohessa.

"Menisitkö uimaan tuonne?"

Staratsun veri veti veijarin puuhun, josta se kuikuili alailmoihin silmät kiiltäen. Herkkä hetki muistutti sitä sen alkukantaisista esi-isistä, jotka elivät pysyvästi oksistoissa. Kuinka alas Staratsu onkaan sieltä vajonnut.

Ravitsemuksen suhteen olemme onneksi kaikkiruokaisia ja se osoittautui hyödylliseksi ominaisuudeksi. Ranskalaisilla kun on tapana sulkea kaikenmaailman ravintolansa iltapäivällä, osa paikoista ilmoitti olleensa kiinni jo puolestapäivästä lähtien ja eräs paikka, jonka ovella jo ehdimme pyörähtää ilmoitti olevansa juuri menossa kiinni. Päätimme sitten mennä letturavintolaan, siitäkin huolimatta, että ovelta tulvahti vastaan tuima pesuaineen haju. "Onneksi nenä tottuu tällaiseen nopeasti." Ja niin tottuikin, viiden minuutin päästä saatoimme jo hengittää sisäilmaa iloisina. Totesimme olevamme niin nälkäisiä, että olisimme voineet syödä paljon ruokaa ja mietimme, mikä listan annoksista olisi tarpeeksi iso. Päädyimme galetteihin, suolaisiin lettuihin, ja valintamme osoittautuivat oivallisiksi. Aterian jälkeen olimme tyytyväisiä pieniä eläimiä.

Vaikka ilman karttaa matkustaminen on hauskempaa, käväisimme kuitenkin turisti-infossa ja pyysimme sellaisen mukaamme. Ja siitä bongasimme brittiläisen hautausmaan sijainnin, joka piti tietysti myös katsastaa. Hautoja oli vajaa 5000 ja tunnelmassa oli paljon samaa kuin Omaha Beachilla. Keskustelimme syvällisiä sotahistoriasta ja Staratsu kunnioitti paikkaa hiljentymällä.

Viisikkomainen päivä piti tietysti huipentaa jälkkärikahveilla, jotka päädyimme juomaan suklaalla kuorrutetussa kahvilassa, jossa oli suklaata siellä ja suklaata täällä ja joko sanoin, siellä myytiin paljon kaikkea suklaista munista jäniksiin ja konvehdeista leivoksiin. Maistelimme tietenkin heidän luomuksiaan, jumalaisia taivaan lahjoja maan päällä. Ja kahvi tarjoiltiin tyylikkäistä kannuista vaahtoisen maidon kera, nam!

Pieni makeannälkä silti jäi, jonka tyydyttämisestä haaveilimme luomalla katseita viereisellä hyllyllä istuneeseen suklaajänikseen, jonka kroppa uhkaavasti halkeili ja näytti siltä, että se saattaisi sortua hetkenä minä hyvänsä. "Aattele, jos se nyt hajoais ja tippuis meidän päälle. Niiden olis ihan pakko antaa se meille." "Voiskohan tätä hyllyä vähän huojuttaa..." Kanit ynnä muut karkkikauppojen suklaa-Sylvesterit jäivät kuitenkin valitettavasti ostamatta. Entä se ihana vaahtokarkkipedille aseteltu karkkikala, joka maksoi 35 euroa! "Mieti, kuinka ihana tota ois syödä jossain lastenkutsuilla!" "Joo, mä aloittaisin noista vaaleensinisistä valaista." "Mut mieti kuin kallis, tollasen vois ihan hyvin tehdä itekin!" Ai miten niin on ikävä Suomen överikarkkivalikoimia?
Mahtava päivä alkoi tässä vaiheessa kääntyä illaksi ja maleksimme ilta-auringosta nauttien kohti rautatieasemaa. Siellä odottelimme hetkisen junaamme ja löysimme merkin. Emme tiedä mitä se merkitsi, mutta jotakin kyllä. Voittaja-asennetta, ehkäpä? Jippikayjei hei hei! Tässä teille voittajaa!

Kuvasta ei näy, mutta jäbällä ei ollut alavartaloa ollenkaan. Sellaisen kanssa eläminen kysyy tosiaan kyllä voittajan asennetta. Mutta eikös se niin ole, että jos joku ruumiinosa puuttuu, se kompensoituu muilla kyvyillä? Tämäkin miekkonen pärjää loistavasti liikennepoliisina. Kaikki on mahdollista kaikille, eiks jee! Eiku graindaamaan vaan!

Paukkuu ku sotafilmis!

Caenin hämyisin kuja näyttää tältä:

Tai sitten kyseessä onkin eräs paikallisista nähtävyyksistä! Maaliskuun alkupuolella suomalaiskaverini lennähtivät viettämään talvilomaa vähän eteläisemmissä maisemissa. Must see -kohteisiin kuului tietenkin Mémorial de Caen, massiivinen maailmansotamuseo, jossa minäkään en ollut aiemmin vielä vieraillut, mutta pakkohan sinne oli mennä, muuten historiallinen sivistykseni olisi jäänyt pahasti vajavaiseksi. Jos veri vetää, ni veri vetää, ja mehän olemme Staratsun kanssa suoranaisia sotahistorian harrastajia, kuten syksyltä jo tiedämme!
Eräänä iltapäivänä siis loikkasimme keskustassa kulkupeliimme ja ajelimme museolle. Tässä kuva pehmeästä laskeutumisestamme, jonka myötä laskimme estotkin alas kuin olisimme ulkomailla, sillä mehän olemme:

Olin kuullut ennalta, että kysessä on laajahko näyttely, jonka läpikäymiseen menee aikaa, ja suositukset näyttivät n. 3-4 tunnin varaamista kierrokseen. Joten jos aioit tulla vaan tissuttelemaan, voit saman tien jäädä himaan hissuttelemaan, tämä museo kysyy sitkeyttä! Onneksi meillä on sitä. Ostimme aulasta liput ja aloitimme kierroksen. Ja voisi sanoa, että sit kun lähtee hyvällä ryhmällä vetään niin eihän siitä meinaa tulla loppua millään: tuntikausia me tinttasimme, kurlasimme ja läträsimme. Väitän, että mitä toisesta maailmansodasta ei mainita Mémorialissa, sitä ei tarvitse tietää. Mukaan mahtui Euroopan poliittisen ja taloudellisen tilanteen kehityksen kuvaamista ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien, erilaisia sotilaiden varusteita ja sotastrategioiden esittelyä, lyhytfilmejä, aikalaisten haastatteluja sekä tietysti, ettei hyvä nousu hyytyisi, kaikenlaista keskitysleiritietoutta. Siinä vaiheessa selitykset alkoivat hieman ontumaan, kun tuijotin pitkän aikaa autenttisia SS-sotilaan kamerasta löytyneitä kuvia hirttäjäisistä. Voin sanoa, että Mémorial on kyllä vaikuttavin sotamuseo, jossa olen käynyt. Tosin en ole tainnut käydä monessa, mutta se ei vähennä sen arvoa. Ruuti on kuivaa, näin se on.
Kierroksen päätteeksi totesimme, että miksi hidastaa, eihän tässä ole hyydytty ennenkään! Siispä menimme katsomaan parikymmentä minuuttia kestäneen elokuvan D-Daystä. Keventääksemme sen jälkeen mieltämme kiersimme vielä sarjakuvanäyttelyssä, johon oli kottu kantaaottavia sarjakuvia ja pilapiirroksia. Tämä rentoutti fiiliksiä!

Sen jälkeen saatoimme jo hymyilläkin rautaesiripun edessä:

Neljän tunnin museomaratonin jälkeen jäljellä olisi vielä ollut ainakin kylmästä sodasta kertonut näyttely, mutta se sai suosiolla jo jäädä. Turnauskestävyys päättyi siihen, ja olimme puolikuolleita ja nälkäisiä, loput duunit oli pakko lyödä laimin. Niinpä hyppäsimme kaaraamme ja huristelimme pihalle.

Ulkona Staratsu bongasi vielä yhden nähtävyyden ja jännityksen ystävänä halusi tietenkin kurkistaa sitä, tai sinne. Tässä Staratsu pelaa venäläistä rulettia ja vetää shottia päähän kuin Kurt Cobain konsanaan.

Kaikeksi onneksi se ei koitunut kenenkään kohtaloksi ja pääsimme jatkamaan turvallisesti matkaa. Aina siihen asti, kunnes hieno kiesimme levisi keskelle tietä ja jouduimme matkustamaan loppumatkan banaalisti paikallisbussilla. Mutta me teimme sen ja tätä nykyä kutsumme itseämme käveleviksi tietosanakirjoiksi! Kysy meiltä, jos haluat tietää mitä tahansa toisesta maailmansodasta, Normandian maihinnousun vaiheista tai James Bondin sielunelämästä. Mitä me emme tiedä, sitä ei tarvitse tietää.
Illalla reflektoimme kokemuksiamme läträämällä Embuscaden kanssa. Se on viisasten juomaa, muttei tee onneksi pahaa tyhmällekään. Raskas huvi kun vaatii lisää raskaita huveja, olemme syntyneet rellestämään! Museouraammekin aiomme luonnollisesti jatkaa, tosin emme oikein tiedä, mihin suuntaisimme seuraavaksi. Olisikohan kesällä Suomessa jotain kivoja ja kevyitä näyttelyitä? Vaikka Aku Ankasta tai Bondista? Ai mutta ne 50-vuotisjuhlat taisivatkin jo mennä. Kuuskymppisiä odotellessa...
Jos teksti sykähdytti ja haluat fiilistellä kanssamme, mene ihmeessä Youtubeen ja katso tämä video! Perjantain, viikonlopun tai ihan minkä tahansa päivän kunniaksi. Minä taidan keittää mukiini märkää kahvia.

Maailman mahtavin vetonaula

Kun liikuskelee näillä suunnilla, yksi kohde kuuluu itseoikeutetusti pakko kokea -listalle. Niinpä kun Ande oli tulossa vastavierailulle Ranskan puolelle, päätimme kokea yhdessä lapsuuden haaveemme. Viime sunnuntaina kohtasimme Pariisissa ja suuntasimme kohti Euroopan suosituinta viihdekeidasta, Disneylandia. Matka sinne taittui kätevästi reilussa puolessa tunnissa lähijunalla ja asemalla astuimmekin ulos suoraan Disneylandin portille. Tunnelma alkoi tiivistyä kuin sementti. "Kuvittele, että me ollaan oikeasti täällä!" "No niinpä, muistatko ne mainokset niissä videoissa?" Kukapa lapsi ei olisi kaihoten katsellut aikoinaan Disneyn VHS-videoita, joiden alkumainoksissa juostiin Mikin perässä pitkin Disneylandia.

Liput olimme hankkineet etukäteen, jottei paikan päällä tarvinnut jonottaa ja tuhlata kallista aikaa. Onnistuimme saamaan vielä muutaman päivän myynnissä olleet 20-vuotisjuhlaliput, jotka oikeuttivat pääsyyn molempiin puistoihin, Disneyland Parkiin sekä Walt Disney Studiosiin. Pelkkä sisäänkäyntialue aiheutti hämmennystä, ihan ensin kävelimme turvatarkastuksesta läpi ja sen jälkeen pohdimme, mitä teemme Anden mukana olleelle matkalaukulle. Käväisimme jo Studio-puiston sisäpuolella, kun meitä tultiin opastamaan ja kävi ilmi, että sisääntuloalueella on matkatavarasäilö, jonne laukku pitäisi jättää. Suuntasimme siis ensimmäiseksi sinne. Kassalla puhuimme keskenämme suomea ja Ande sai päivän slaagit kääntyessään asiakaspalvelijan puoleen ja kuullessaan tältä sanat: "Sukunimi tähän, kiitos." Ja todellakin, suomeksi. Disneyland on ihmeitä täynnä, saimme todeta jo heti alkutekijöiksi. Työntekijän alkuperämaa jäi tosin hieman hämäräksi: hän puhui kieliopillisesti täydellistä suomea, mutta sanoi, että sanat, kuten lippu, ovat vielä hakusessa, sillä hän ei ollut läpikäynyt kaikkia palvelutehtäviään vielä suomeksi. Ehkä hän oli kaksikielinen? Ihmeellistä joka tapauksessa.
Tästä yllätyksestä toivuttuamme suuntasimme sisään Disneyland Parkin puolelle. Main Streetillä aistimme amerikkalaista kaupunkimiljöötä yhdistettynä satumaiseen tunnelmaan, ja tietysti huikea vaaleanpunainen satulinna näkyi jo kauas. Karttaa vilkuillessamme ja ympäristöä tutkiessamme aloimme pian ymmärtää, miksi paikkaan kannattaa tulla mieluiten pariksi-kolmeksi päiväksi: näkemistä ja kokemista on yksinkertaisesti aivan liikaa, jotta kaikkea kivaa ehtisi kokeilla yhdessä päivässä. "On nähtävää, niin paljon elettävää, aika tuo siihen ei riitäkään", kuten eräässä veisussa lauletaan. Ensimmäiseksi meidän piti sitä paitsi syödä, jotta ylipäänsä olimme kyvykkäitä seikkailemaan. Päädyimme syömään The Lucky Nugget Saloonissa, jossa murkina ei ehkä ollut kaksista, mutta sitäkin enemmän viihdykettä tarjosi saluunan house-bändi. Tunnelmassa oli aistittavissa Basil Hiiri mestarietsivän kapakkakohtausta, vaikka se sijoittuukin Lontooseen ja Lucky Nugget taisi kuitenkin kallistua enemmän amerikkalaiseen tyyliin. Mutta viihdyttävää siellä joka tapauksessa oli ja musiikki oli hilpeää.
Tämän jälkeen päätimme suunnata Phantom Manoriin.

Pieni epäilys sisäänpääsystä iski kun näimme taloa kohti kiemurtelevan jonon. Paras keino jonotukseen taitaa kuitenkin olla suhtauta siihen itsessään seikkailuna ja Disneylandissa se ei vaadi edes ponnisteluja. Pelkästään kartanon mailla kiemurtelevassa jonossa kulkiessaan saattoi jo fiilistellä kauhutalon tunnelmaa ja ihailla ympärille rakennettua puutarhaa. Eikä jonotus loppujen lopuksi kestänyt edes kauan, kuten ei muutenkaan päivämme aikana. Landiin kannattaa ehdottomasti mennä lomakausien ulkopuolella, voi vain kuvitella, mikä kaaos siellä kesän pahimpina hellepäivinä vallitsee...
Kummitustalossa koimme kauhuhissin, tapasimme kuolleita morsiamia ja ihailimme kummitusten tanssiaisia. Yksityiskohtia oli niin paljon, ettei millään ehtinyt havainnoida kaikkea, paikka vaan oli niin täynnä kaikkea mahdollista. Takapihalta löysimme vielä hautakiviä, ja jos tätä kuvaa tutkii tarkkaan, voi bongata dinosauruksen fossiilin!

Huvipuistoihin kuuluu tietysti vuoristoradat. Minä en ole sellaisia tavannut harrastaa, ja suhtaudun niihin epäilevästi. Olin ennalta varoittanut Andea, etten ole niistä erityisen kiinnostunut, mutta löytäessään Indiana Jones -radan Ande aloitti periksiantamattoman taivuttelun: kerran elämässä, kyllä pitää kokeilla, se on mahtavaa! Ehkä sitä, kerran elämässä... Ja ennen kuin huomasinkaan, olimme jo kävelemässä kohti radan sisäänkäyntiä. Ehdin nähdä edellisten huvittelijoiden ajelua, mutta kovin kauaa en ehtinyt fysiologista vireytymistä harrastaa, sillä jono oli lyhyempääkin lyhyempi ja pian meidät jo iskettiin istumaan radan viimeiseen vaunuun (joka kuulemma on vuoristoradoissa paras paikka, lieneekö näin?). Ja niin sitten koin elämäni ensimmäisen vuoristoratamatkan, jossa kruisailtiin parit vauhdikkaat laskut sekä mentiin pää alaspäin. Ja mitkä olivat kommentit kokemuksen jälkeen: "pakko myöntää, että ihan mieletöntä, mikä fiilis, niin siistiä!" Ehkä uskaltauduin vielä joskus ajeluille tulevaisuudessakin.
Iltapäivän viettoon sisältyi myös piipahdus Jack Sparrow'n merirosvomaisemissa. Olisi vähättelyä yrittää kuvailla mitään kokemuksia kovin tarkkaan, sillä Disneyland on paikka, joka pitää kokea. Olisi banaalia alkaa selittää, miltä tuntui lipua eksoottisissa yöllisissä viidakkomaisemissa ja tuntea, kuin olisi oikeasti ollut Sparrow'n kotikulmilla. Sen sijaan sitä voi ehkä kuvailla, miltä tuntui astua Hakuna Matata -kahvilaan, jossa soitettiin Leijonakuninkaan elämää suurempaa soundtrackia. Kahvijonossa oli pakko vähän laulaa Kunhan kruunun saan kuninkaan -biisiä, ja ensimmäistä kertaa elämässäni sain kylmiä väreitä kahvia juodessani, kun fiilistelin elokuvan loppukohtausta ja näin mielessäni Simban nousemassa ukkosmyrskyssä Jylhäkallion laelle. Nyt taidan tietää miltä tuntuu olla paratiisissa.

Iltasella kävimme vielä piipahtamassa Walt Disney Studios -puiston puolella, jossa ehdimme kokea ratikka-ajelun, jossa esiteltiin kulissientakaista elokuvamaailmaa ja koettiin erikoistehosteita mm. veden ja tulen voimalla. Ja tietenkin tervehdimme itse herra Disneyn ja Mikin patsasta.
Disneylandissa on ylenpalttisesti näkemistä, ja pelkästään kaupoissa pyöriessä alkaa iskeä ostomania. Mikkimukeja, Aku Ankka -avaimenperiä, Simba-pehmoleluja... Entä ne hienot iPhonen kuoret (jotka Ande osti ja joista olen hieman kateellinen), Mikki-jäätelöpallokauhat ja prinsessojen puvut? Tai jos ne eivät iske, ehkä Minni-sukat, Pluto-magneetit ja Hessunkorvahatut sitten? Yksinkertaisesti kaupoissa oli kaikkea mahdollista ja tavarapaljouteen olisi voinut hukkua! Onnistuin kiitettävästi hillitsemään itseni ja rajoitin ostokseni Mikki-t-paitaan, avaimenperään ja pariin postikorttiin, mutta tiukkaa kyllä teki.
Päivään mahtui vaikka mitä, eikä kaikkea voi mitenkään kuvailla tuhansinkaan sanoin tai kuvin. Satumainen päivä huipentui illan viimeiseen hitaaseen: viimeistään siinä vaiheessa kun kävelimme kohti uloskäyntiä iltahämärässä ja kaiuttimista kaikui Can you feel the love tonight vakuutuimme siitä, että olemme todellakin elokuvassa. Elokuvassa, johon haluamme palata vielä uudestaan. Kaikkien Disneyn tuotannon parissa kasvaneiden pitäisi päästä kokemaan Disneylandin elämys. Hakuna matata, ei voi muuta sanoa!

Sumeat sumot

Joskus on hyvä harjoittaa vähän eskapismia, ja mikäpä siihen olisi parempi tapa kuin elokuviin meneminen. Hiljattain kävin arvostelukurssin takia katsomassa Hérouvillessä kaupungin toisella laidalla Café des Imagesissa Dogvillen, tanskalaisohjaaja Lars von Trierin elokuvan vuodelta 2003, jonka pääosassa on Nichole Kidman. Elokuva oli oma kokemuksensa sinänsä, hyvin omaperäisesti ja taiteellisesti toteutettu, mutta ranskalaisnäkökulmasta voin kommentoida erityisesti teatteria. Sali oli nimittäin melkoisen unohtumaton: ruusutapetein ja koristeellisine upottavan ihanin penkein varusteltu pehmeätunnelmainen lukaali, jonne melkein elokuvan tiimellyksessä nukahdin. Se ei johtunut elokuvan huonoudesta, mainittakoon se tässä, pitkä päivä vaan vaati veronsa ja penkki oli niin mukava. Ja halvalla päästiin, taisin maksaa lipusta reilun pari euroa.

Menneenä viikonloppuna Iinatsu sai loistoidean ja pyysi minut mukaansa katsomaan 2012 valmistunutta Jill Coulonin dokumenttielokuvaa Tu seras sumo, jonka voi vapaasti kääntää muotoon Sinusta tulee sumo. Koska jossain mieleni sopukoissa olen aina ollut etäisesti kyseisestä kuningas(?)lajista kiinnostunut, olin totta kai messissä kuin merikapteeni! Lauantaina siis suuntasimme Luxiin, jo ennalta tuttuun teatteriin, ja matkalla pohdimme, saisimmeko vastauksia mieltäkutkuttaviin kysymyksiin: mitä sumo oikeastaan on? Miten ne painijat oikein treenaa? Mitä ne tekee uran jälkeen, alkaako ne elää normaalisti? Onko niillä perheitä? Onko ne oman yhteiskuntansa suuria urheilijasankareita?

Suraava sisältää juonipaljastuksia, joten jos aiot katsoa kyseisen pätkän ja haluat yllättyä, lopeta lukeminen tähän!
Puolentoista tunnin elokuvassa seurattiin 18-vuotiaan vastavalmistuneen pojan elämää, joka oli harrastanut kouluaikoina ahkerasti judoa. Nyt laji kuitenkin vaihtuisi sumoon, koska kuten isä sanoi: "sinun on mentävä harjoittelemaan, jotta voit tulla painijaksi. Ja muista, että kotiin ei ole tulemista takaisin. Etkä saa luovuttaa. Ymmärrätkö?" Iskä taisi haluta elämään jo muuta sisältöä, kun vaimokin oli kuollut ja enää nuorin lapsi roikkui riesana kotona...
Kahdeksan kuukautta poika sitten eli Tokiossa sumon elämää: asui samassa huoneessa toisten painijoiden kanssa, harjoitteli ja söi. Alusta lähtien kävi selväksi, että syöminen on aika iso osa sumojuttua, sen verran innokkaasti muut vitsailivat pojan heti ensimmäisenä iltana mussuttamasta riisikulhosta. Ja yölläkin se oli herännyt syömään kesken unien! Sumojen veressä on selkeästi vähän suomalaista perimää: lautanen on syötävä tyhjäksi vaikka mikä olisi.
Sosiaalista elämää sumoilla vaikutti olevan paljon; toistensa kanssa. Treenit yhdessä, illat yhdessä, ateriat yhdessä, lomalle yhdessä. Kuinka ihanan yhteisöllistä. Pojalla oli entisiäkin ystäviä, mutta niihin hän ei jaksanut pitää yhteyttä, koska sumoelämä alkoi aina sen jälkeen ahdistaa, kuten hän siskolle puhelimessa selitti. Tämän lyhyen reportaasin perusteella voi ehkä arvata, kuinka lopulta kävi. Poika puhui siskonsa kanssa puhelimessa ja kahdeksan kuukauden treenamisen jälkeen hän totesi, että haluaa elämältä jotain muuta. Paino ei enää noussut ja treenaaminen oli liian ahdistavaa. Ei saanut iskä perheeseen sumosankaria. Harmillisesti tarina ei kertonut, mitä iskä tähän tuumasi. Tai mihin poika seuraavaksi suuntasi. Ainakin videopelejä pelaamaan.

Sellainen oli siis sumoelämyksemme, josta tykkäsimme molemmat varsin paljon! Aihe oli kiinnostavan eksoottinen ja henkilökeskeinen kuvaus sopi toteutukseen. Valitettasti itse sumokulttuuri jäi kuitenkin aika hämäräksi, emmekä saaneet esittämiimme kysymyksiin juurikaan vastauksia. Ehkä meidän pitää mennä katsomaan lisää aiheeseen liittyviä elokuvia?

Todellisuuspakoisen viikonloppuni täydensi sunnuntaina näkemäni Quentin Tarantinon pläjäys Django unchained. Elokuvalippu viritti mukavasti vanhanajan tunnelmaan.

Itse elokuva oli viihdyttävä paketti, hienoja näyttelijöitä, cool DiCaprio, actionia, huumoria ja paljon räiskintää. Yhtäkään hevosta ei kuitenkaan vahingoitettu kuvauksissa, se on hyvä se.

Ensi viikolla tiedossa on taas uusi elokuvakokemus koskien arvostelukurssia. Kyllä tämä elämä on vaan yhtä elokuvaa.

Edit. Ja tuttujen keskenhän mainittu Kidman on ihan Nicole. Ranskalaisystävällisellä kirjoitusasulla!

Kiitolliset, siunatut, onnelliset

Päätimme Staratsun kanssa, että on aika fiilistellä etelän tuulia ja suunnistaa kohti Koillis-Espanjaa. Ajankohdaksi valikoitui helmi-maaliskuun vaihteessa ollut talviloma, joka vapautti hetkeksi opintojen hektisyydestä. Keskiviikkona aloitimme matkamme tuttuun tapaan junailulla Pariisiin, jossa suuntasimme Charles de Gaullen lentokentälle. Varasimme matkustukseen hyvin aikaa mikä osoittautui fiksuksi vedoksi: matkalla terminaaliin kulkumme keskeytyi, kun poliisit ja raskaasti aseistetut maastopukuiset vartijat ynnä muut turvamiehet olivat sulkenee tien omaan terminaaliimme. Kuulutuksen perusteella kyse oli epämääräisestä laukusta, joka piti tutkia turvallisuussyistä. Onneksemme kaikki oli kuitenkin kunnossa, emme räjähtäneet ilmaan ja pääsimme pienen odottelun jälkeen eteenpäin. Ohikulkiessamme näimme matkalaukun leviteltynä pitkin lattioita, mahtoi olla sen kasaamisessa oma hommansa.

Iltapäivästä lentomme laskeutui El Pratin kentälle ja hankkiutuessamme sieltä kohti Plaça de Catalunyaa huomasimme kyllä olevansa etelässä. Palmuja, aurinkoa, eksoottisia maisemia. Päällimmäinen ajatus oli, että tänne pitää tulla joskus uudestaan! Keskustassa odotimme hetkisen aikaa ystäväämme, joka oli meidät luokseen kutsunut ja katsastimme paikallisen Starbucksin ja La Ramblan, ison turistikadun, joka johtaa meren rantaan. Siellä pääsimme ison kaupungin fiilikseen kiinni, mikä näin Caenin jälkeen oli taas oikein tervetullutta vaihtelua.
Harhailumme jälkeen ystävämme Ande vapautui opiskelullisista velvoitteistaan, haki meidät Plaçalta ja johdatti keskustan sykkeessä sijaitsevaan lukaaliinsa. Emme olisi Staratsun kanssa saada parempaa majapaikkaa, ja aina vaan elämä tuntuu kansainvälisemmältä kun saa kiertää ympäri Eurooppaa ystävien luona. Illan ohjelmassa oli paitsi paikalliseen pikaruokaan tutustumista myös kookospähkinän särkemistä. Säästääksemme naapurien hermoja päätimme hajottaa itsepäisen pähkinän ulkotiloissa. Ei kun pähkinän kanssa kadulle ja katuun!
"Kookospähkinöitä tässä mulla on, tiida dii, laitan riviin kaikki pähkinät, bum bu bum! Suuret, pienet ja PÄÄSI kokoiset..."
Barcelonan must see -kohteisiin kuuluu luonnollisesti legendaarinen 1800-luvulta rakenteilla ollut La Sagrada Família -kirkko, jonne suuntasimme metrolla. Päätimme vilkaista kirkkoa sisältiloistakin käsin, vaikka jonoa piisasi ja vierailumme päivinä Barcelonaan sattui ne vuoden ainoat sadepäivät. Jono kuitenkin liikkui liukkaasti ja takana olleet herrasmiesliigalaiset pitelivät ystävällisesti sateenvarjojaan meidänkin suojanamme. Se oli kilttiä. <3 Ja kirkko näkemisen arvoinen, ei ihme, että sen rakentaminen on hidasta. Yksityiskohtia oli vaikka muille jakaa niin pylväiden, lasimaalausten kuin kellarikappelinkin muodossa. Kyllä sen värkkäämisessä duunia on piisannut, ja piisanne vielä vuosikausiksi eteenpäinkin.


Jossain välissä pitää syödäkin. Hyvinvarustellussa keittiössä oli ilo kokata itse, mutta kokeaksemme paikallista kulinarismia suuntasimme perjantai-iltana sympaattiseen kissaravintolaan, jossa oli hieman pohjoismaista henkeä ruotsalaisen tarjoilijan muodossa. Paikka oli oikein sympaattinen ja täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia.
"Remember, remember the fifth of November..."

Siellä ei suinkaan tarjoiltu kissoista koostuvia aterioita, vaan oikein hilpeää ja raikasta kasvisruokaa, jonka esillepanokin oli ihailtavan tyylikästä. Aurinko sopii Barcelonan henkeen.

Myös pääruoaksi ollut sienipähkinärisotto oli nannaa. Söimme arvokkaassa kissaherraseurasa ja tunsimme olevamme ykkösluokan vieraita.

Lauantaina sadekuurot alkoivat hellittää ja se oikeakin aurinko pääsi reissumme kunniaksi esiin. Sitä fiilistelimme lähtemällä merenrantakierrokselle ja kokemalla sitä Barcelonaa, jossa on aitoa etelämaalaista fiilistä: kaikennäköisiä ihmisiä, katukauppiaita, ruusumyyjiä ja imuttelevia pariskuntia. Staratsu nautiskeli ilmastosta totta kai täysin rinnoin ja ihmetteli kultaisena kimmeltävää merta.

Iltaa vietimme käymällä hienossa vessassa:

ihmettelemällä isoa mehevää kissaa:
sekä syömällä kirkonportailla vohvelijäätelöannosta ja katselemalla ihmisvilinää, johon sisältyi katalaanitansseja. Tunnelma oli kuin isossa maailmassa konsanaan!
Sunnuntaiaamuna alkoi matkamme kohti kotoista Ranskaa. Aamulla seisemän jälkeen Ande saattoi meidät lähijuna-asemalle, josta pääsimme ajelemaan lentokentälle. Junamatka kului joutuisasti, harjoitin kielitaitoani kuuntelemalla ranskalaisperheen keskustelua. Samalla sai vielä ihailla Barcelonan maisemia, jotka pitää katsastaa vielä tulevaisuudessa uudemman kerran, sen verran hieno fiilis kaupungista jäi, ei sitä suotta kehuta! Lentokentällä suuntasin kohti oikeaa terminaalia ja ajattelin olevani fiksu, kun hyppäsin lentokenttäbussin kyytiin: tällä pääsisin nopeasti oikeaan terminaaliin. Tai no olisin päässyt, jos olisin älynnyt painaa Stop-nappulaa ja hypätä oikealla pysäkillä ulos. Sen sijaan, että olisin sulavasti noin viidessä minuutissa siirtynyt oikeaan terminaaliin, ajoin tyylikkäät kunniakierrokset ympäri lentokenttää ja päädyin oikeaan paikkaan n. 40 minuuttia myöhemmin. Onneksi olin varannut kentälle tarpeeksi aikaa ja vaikka hienoisesti harmittelinkin idioottimaisuuttani pääni sisällä, ei tarvinnut alkaa panikoida. Lopulta pääsin oikeaan terminaaliin ja turvatarkastukset ynnä muut menivät osaltamme ripeästi. Kone lähti ajallaan ja saapui Charles de Gaullen kentälle, joten kaikki meni loistavasti. Aina siihen asti, jolloin matkaan tuli taas pieni mutka ja pääsin harjoittelemaan survivor-taitojani. Lähijunayhteys, jolla olin kentälle tullut, oli poikki, joten se siitä helposta yhteydestä keskustaan. Ennen kuin ehdin miettiä, mitä seuraavaksi, luokseni tuli infomies, joka antoi minulle ohjelehtisen kouraan ja selitti, että kolmosterminaalista lähtisi bussilkuljetus toiselle asemalle, jolta pääsisi junalla keskustaan. Ensin siirryin siis lentokenttäjunalla toiseen terminaaliin, jossa pakkauduin täpötäyteen bussiin, joka lähti kuljettamaan meitä junalle. Matka kesti vajaan puolisen tuntia, jonka aikana seisoin bussin käytävällä ja väistelin kurveissa heilahdelleita matkalaukkuja. Mitry-Clayn asemalla juna lähti sopivasti muutamassa minuutissa, ja sillä pääsinkin sitten Gare du Nordille, jossa vaihdoin vielä kerran junaa ja pääsin Saint Lazarelle. Ja loppujen lopuksi saatoin todeta, että vaikka matka kestikin tuplasti kauemmin ja käsitti odotettua useamman kulkupelin, homma oli järjestetty oikein sujuvasti ja kätevästi. Seuraavaksi nousisin vain Caenin junaan ja rentoutuisin loppumatkan. No, ihan niin se ei mennyt, tietenkin sunnuntaina talviloman jälkeen iltapäivän juna oli tupaten täynnä ja käveltyäni pari vaunua läpi totesin, että istumapaikan löytäminen taitaisi olla toivoton urakka. Minä ja kuusi muuta ihmistä plus yksi koira seisoimme sitten pakaasiemme kanssa junan eteisloosissa ja väistelimme välillä vessassa käyviä matkustajia ja väliasemilla ulos loikkaavia matkalaisia. Huolimatta tiiviistä tunnelmasta fiilis oli rento ja pääni sisällä jopa hilpeä, ainakin meidän osastossamme suhtauduttiin tilanteeseen tyynesti. Pikkupoika pelasi älypuhelimella laukun päällä istuen jotain hauskaa videopeliä ja se mainittu koirakin liikuskeli ilman hihnaa ja asettui milloin mihinkin ihmettelemään matkantekoa, vaikka kuuma sillä varmaan oli läähätyksestä päätellen. Näitä esimerkkkejä seuraten päätin minäkin ottaa lunkisti, pääasia, että junaan päästiin. Ja sitä hienommalta tuntui lopulta kymmenen tunnin matkustamisen jälkeen olla himassa ja keittää kuppi pikakahvia. Mukava päätös mahtavalle reissulle, jes!
"Silmät auki, nyt räpsähtää!"


Mikäli elämä Barcelonassa kiinnostaa enemmänkin, tässä linkki ystäväni Anden blogiin, jossa kerrotaan millaista on asustella pysyvästi Barcelonan paisteessa.
Anna Barcelonassa

Ta(i)katalvi

Suomessakin on ilmeisesti ollut viime aikoina kylmänpuoleista. Täällä ei ole ollut kamalan kylmää, mutta lunta sitäkin enemmän. Su-ma välisenä yönä alkoi lumimyrsky joka kesti pari päivää, ja sen jälkimaininkeja eletään edelleen. Maanantaina menin vielä normaalisti luennoille, ja homma näytti toimivan. Kun myräkkä jatkui vielä tiistaille asti, sen vaikutukset alkoivat näkyä yhä selvemmin. Tiistaina menin aamulla klo 9 luennolle, jossa meitä oli tai olisi ollut neljä ihmistä. Opettaja totesi, että turha pitää luentoa näin, katsotaan, jos iltapäivän harjoitusryhmään tulee enemmän ihmisiä. Kymmeneltä menin seuraavalle luennolle, mutta astuessani luokkaan en voinut kuin esittää lähinnä retorisen kysymyksen opettajalle, joka istui opettajanpöydän ääressä tyhjässä luokassa: "Je suis toute seule?" Ja yksinhän minä tosiaan olin. Opettaja sanoi, että voimme odotella muutaman minuutin, jos opiskelijoita ilmaantuu. Juttelin opettajan kanssa lämpimikseni hetken aikaa ja kun totesimme, että olemme tosiaan ainoat paikalla, opettaja toivotti tsemppiä loppupäivääni ja jätimme luennon sikseen.
Tulin viettämään aamupäivää kämpille, mutta sen vieton keskeytti puoli kahdentoista aikaan palohälytys. Meinasin joka tapauksessa lähteä syömään niihin aikoihin, joten vedin takin niskaa, otin reppuni ja painelin käytävään. Jo portaikossa vastaani tuli kuitenkin ihmisiä, jotka ilmoittivat kyseessä olleen vain väärä hälytys. Ilmeisesti ei edes harjoitus-sellainen, koska kukaan ei tullut tarkistamaan tilannetta tai antamaan palautetta evakuoitumisestamme. Ehkä joku painoi lumipaniikissa jotain hälytysnappia? Tai sitten hälytysjärjestelmä meni oikosulkuun. Minä kävin samalla reissulla ruokalan ovella todetakseni, että tietenkin sekin oli suljettu eikä ruokaa herunut. Siispä tulin takaisin kämpille ja mussutin leipää, jotta jaksaisin mennä seuraavalle luennolle. Sitten Dia ilmoitti, että uusimman tiedon mukaan kaikki luennot loppupäivältä olikin peruttu, joten se siitä. Ja loppujen lopuksi yliopisto on ollut myös keskiviikon ja on ainakin vielä tänään torstaina kiinni, joten tämä viikko jäi aika tyngäksi. Saa nähdä, onko meillä huomenna aamulla vielä lastenkirjakurssin luento, vai vieläkö ihmettelemme tätä takatalvea.
Tiistaina kaiken sähläyksen jälkeen törmäsin suomalaiskaveriini Iinatsuun ja kävelimme kampuksella suomea jutellen ja ilmaa ihmetellen, kun vastaamme tuli ranskalaismies, joka alkoi puhua meille suomea. "Minä juuri ajattelin, että tämä on ihan kuin Suomessa, ja sitten minua vastaan kävelee suomalaisia!" Fiilis on kieltämättä ollut tässä säässä aika kotoinen ja Suomen henkeä on aistittavissa. Ranskalaiset ovat ottaneet ihailtavasti ilon irti tilanteesta. Etenkin tiistai-iltana innokkaita mäenlaskijoita riitti kampuksella myöhään yöhön, ja koska autoilijat olivat hyvin pitkälti joutuneet taipumaan sään edessä, ajotietkin oli vallattu mäenlaskijoiden käyttöön. Meininki oli kuin laskiaisena konsanaan! Ja lumiukkoja on myös ilmestynyt sinne sun tänne maisemaa ilostuttamaan. Joten mitäpä tässä hätiköimään, otetaan lunkisti ja fiilistelään, ehtiihän sitä vielä opiskella.

Mikä siinä on?

En tajua enää mistään mitään. Staratsukin on niin puulla päähän lyöty, ettei kykene edes laulamaan. Hiljan manailemani netti elää taas omaa elämäänsä, mutta tällä kertaa meille suotuisaan suuntaan: pääsen kirjautumaan Skypeen! En ymmärrä enää mistään mitään, mutta olemme tyytyväisiä pieniä apinoita. Emme ole enää erityksissä merien takana vaan puhelinlangat loilottaa kuin oopperadiivat ikään! Pellot ja risuaidat ylittyvät jälleen! Ihmeiden aika ei ole ohi!

Aufschneider!

Koska olemme Staratsun kanssa koukussa vauhtiin ja vaihdamme mielellämme maisemaa säännöllisin väliajoin välttääksemme polttavaa maata tassujemme alla, päätimme suunnata uusille kulmille. Suuntasimme kohti tämänhetkistä naapurimaatamme Saksaa edellisen viikon torstaina. Koska olimme maksaneet sievoisesti menolipusta, emme halunneet missään nimessä myöhästyä Saksan junasta. Niinpä matkamme alkoi Caenista jo ennen viittä junalla, jolla menimme ensin Pariisiin ja siellä siirryimme Estin asemalle. Meillä oli reippaasti aikaa hengailla ennen junan lähtemistä, joten kävimme aamukahvilla ja fiilistelimme aseman tunnelmaa. Staratsu halusi luonnollisesti aloittaa poseerauksen heti matkan alussa. Se halusi samaan kuvaan ranskattaren(?) kanssa. Yhdeksän jälkeen kapusimme junaamme, tosin pientä jännitystä aiheutti junan tietokoneen virhellinen ilmoitus, jonka mukaan juna olisi ollut lähdössä minne lie Müncheniin ties mihin aikaan iltapäivällä viiden jälkeen. Oikeassa junassa kuitenkin olimme ja saatoimme oikaista rennosti penkkiin ja valmistautua pitkään matkaamme. Ohituskaistat eivät olleet käytössä, joten matka kesti kaiken kaikkiaan miltei kuusi tuntia. Välissä jaloittelimme Mannheimissa, jossa vaihdoimme junaa. Koska edellinen juna oli hieman myöhässä, vaihtoaikamme kutistui muutamaan minuuttiin ja tarkistettuamme, että olimme kiipeämässä oikeaan junaan, loikkasimme vain lähimmästä ovesta sisään. Se sattui olemaan ykkösluokan vaunu, josta konnari tuli heti hätistelemään meidät ulos: "Onkohan teillä lippu ykkös- vai kakkosluokkaan? Kakkonen on tuolla päin." Näytämmekö todella niin rahvaalta? Eikö ne muka tienneet, keitä me ollaan?!

Joka tapauksessa junat kulkivat suunta kohti pohjoista ja saimme virittäytyä saksalaiseen tunnelmaan ennen määränpäätämme, Mannheimin jälkeen saattoi tosiaan todeta vaihtaneensa maata. Pääasiassa olimme ymmärtämättömiä ummikoita, mutta siitä huolimatta harjoitimme hieman junassa olematonta kielitaitoamme. Luulen, että loppumatkan vierustoverimme luuli minua jopa saksalaiseksi. Olemme kielitaitoisia! Danke! Bitte! Aufschneider! Staratsu tosin pysytteli tässä vaiheessa laukun uumenissa, sille iski tilapäinen ramppikuume uuden kulttuurin keskellä. Senkään malja ei taida olla ylitsevuotavainen.

Kolmen jälkeen, matkustettuamme noin kymmenen tuntia, saavuimme viimein perille. Göttingen, kuuluisien Nobel-voittajien ynnä muiden silmäätekevien saksalaisten kaupunki avautui silmiemme eteen aurinkoisena ja viileänä talsiessamme kohti majapaikkaamme. Koska vierailimme ystävän luona, pääsimme kodinomaiseen majoitukseen. Staratsu asettui heti taloksi ja tervehti ystäväänsä Nallea. Nalle hieman ujosteli, mutta pian se alkoi poseerata kuin vanha tekijä.

Göttingen ottaa ilon irti kaikista mahdollisista kuuluisuuksistaan, joihin kuuluu jo mainittuja Nobelisteja ja heidän lisäkseen muun muassa kirjailijoita, kuten Grimmin veljekset, jotka ovat hengailleet siellä. Kuuluisuudet ovat tavallisesti saaneet ainakin kadunpätkän itselleen, mutta nämä jätkät on ikuistettu jopa patsaaseen.

Oman kuolevaisuutemme kohtasimme hautausmaalla, joka oli verhoutunut kevyeen lumeen, kuten kuvista voi päätellä. Ilma oli selkeästi kylmempää kuin Ranskan suunnalla, mutta ei sentään liian viileää, kun olimme varustautuneet kunnon vaatteilla. Staratsu ei tietenkään palele karvapeitteensä alla, vaan herkisteli tätäkin hetkeä ruusun äärellä. Staratsu sai osakseen vikittelyä ja käsisuudelmankin, mutta haluaa säilyttää yksityisyytensä eikä suostu kertomaan enempää k.o. naisesta, ja salaisuudeksi jääkööt tilanteesta otetut kuvatkin. Tai no jos hinnasta sovitaan...

Pelkkä kulttuuri ja maisemat eivät valitettavasti riitä ruoaksi, vaikka niitä kuinka paljon nauttisi, ja suuntasimme paikallisen yliopiston Mensaan. Kassan nainen oli hilpeällä tuulella, minkä syyksi paljastui alkamassa ollut loma, ja hän vitsaili minulle jääkylmistä kolikoistani. Ja minä jopa ymmärsin tämän vitsin! Olen selkeästi piilokielitaitoisempi kuin ikinä olisin voinut kuvitellakaan. Onneksi kylmä valuuttani kelpasi maksuvälineeksi (Saksaan ei muuten missään nimessä kannata mennä ilman käteistä!) ja sain annokseni. Pitihän sitä kokeilla aitoa bratwurstia tai ainakin jotain makkaraa sinne päin, ja hyvää oli!

Jälkkäriksi kävimme tyylikkäässä kakkukahvilassa Cron & Lanzissa, jossa oli jos jonkinlaista kakkusta ja hekkusta, päänvaivaa tuotti lähinnä runsaudenpula. Koska olen aloittanut tämän ruokapostauksen, lisään tähän vielä otoksen kakkupalastani, joka ei syötävyydeltään ollut ihan piece of cake. Kova suklaapäällyste oli hyvin hankala murtaa, joten syöminen oli hieman epäsiistiä. Tunnelma puljussa oli kyllä kuin Titanicin ykkösluokassa konsanaan.

Lauantaina päätimme olla lähiseutumatkaajia ja suuntasimme Alfeldiin noin 40 minuutin junamatkan päähän. Kyseessä oli hyvin pieni sympaattinen kaupunki, jossa bongasimme muun muassa kirkon. Sen edustalla suoritimme teknistä tutkintaa ja analysoimme löytämäämme hylsyä. Tutkimusryhmämme päätyi tulokseen, että Alfeldissa pelataan epäilemättä kovaa peliä.

Onneksi me olimme siellä vain lyhyellä piipahduksella, jonka aikana bongasimme monta sanaa suomea ympäristöstämme: tehtaan nimeltä Sappi, ravintolan nimeltä Kavala ja ilmeisesti jonkinlaisen vanhustenhoitopalvelun nimeltä Kahle.
Iltapäivä huipentui vierailuun italialaisessa kahvilassa, jossa meitä palveltiin sekä saksaksi että italiaksi. Kielitaitoinen sympaattinen tarjoilijamme halusi tietenkin tietää, mistä päin eksoottisen asiakkaat tulevat. Suomi on paitsi ihana salakieli ulkomailla, myös hyvä kiinnostuksenherättäjä. Kansainvälisessä hengessä päädyin tietenkin amerikkalaiseen jäätelöluomukseen: se on Aku Ankka!

Ja luonnollisesti kohtasimme myös ystävämme, joka tunnetusti on matkannut maat ja mannut ja tuntee mitä eksoottisimmatkin kohteet kuin omat taskunsa. Mihin ikinä menemmekin, aina hän on siellä. Pakollinen palvontakuva siis tässä.

"Oi Bond, jos me oltais sä, niin kyl mekin oltais meijän kaa!"

Alfeldista palasimme iltapäivän kiertelyn jälkeen Götikseen ja illalla nautimme hyvässä seurassa ranskalaisen illallisen, crêpejä (joita olin aiemmin syönyt makeina versioina, nyt suolaisena saksalaisluomuksena) ja ranskalaista kuivaa siideriä, jonka kyljessä oli havainnollistava varoitusmerkki: raskaana oleva nainen ja ruksi päällä. Vai tarkoittikohan se, että ei suositella laihduttajille? Ilta huipentui tähtisädetikkuiluun, jota en ollutkaan aikoihin harrastanut. Sädetikku vaikutti ensin suutarilta, mutta lähtihän siitä sokka lopulta irti ja sitten oltiin vaan liekeissä!


Kun nyt Saksan puolelle matkustimme, reissuun kuului luonnollisesti myös metropolin haltuunotto. Sunnuntaina suuntasimme Berliiniin, arvollemme sopivasti ykkösluokassa tietenkin. Tässä junassa onneksi tiedettiin keitä me ollaan eikä kukaan tullut ohjailemaan meitä ovelta karjavaunuun. Ja kyllä ykkösluokassa matkustamisessa on puolensa. Ovet aukenivat edessämme ajatuksen voimalla, penkeissä oli riittävästi tilaa itse kenenkin egolle ja konnari kanniskeli meille saksalaista suklaata. Tähän voisi tottua! Suosittelemme panostamaan laatuun, eikä tartte ahistaa koska sehän on massii vaan! Staran asenteella. Sanoi Staratsu Berliinissä puistossa istuskellessaan.

Staratsu innostui laulamaan, pääkaupungit ovat selkeästi sen heikko kohta, mutta ennen uuden sinkun videon kuvaamista fiilistelimme itse kohteen kulttuuria. Bongailimme katutaidetta ja Staratsu löysi kuvan, josta se aikoo tuottaa levynkanteensa pastissin. Jos joku tunnistaa itsensä tästä kuvasta, Staratsu olisi valmis myös tekemään kyseisen... olion kanssa biisin. Ota yhteyttä, herr Grill Royal, jos luet tämän!

Historian havinaa kuulostelimme Stasi-museossa. Nähtävillä oli niin erinäisiä kokoustiloja 70-luvun tyyliin sisustettuina, propagandaa tuleville pikkuagenteille laulujen muodossa ("joka ei kannata valtiota on tyhmä tai paha!") kuin kuuntelulaitteita joka lähtöön. Jos olit Stasin kohteena, saatoit joutua kuvatuksi niin roskiskameralla, nappikameralla kuin käsilaukkukameralla. Kynäkameroita ei ihan ehditty ottaa käyttöön, muuri kun kerkesi murtua juuri niiden valmistuttua. Kravattikamerat kyllä ehtivät koristaa herrasmiehiä. Salapoliisiharrastajalle kyseinen museo on suoranainen taivas, saisikohan mistään näitä kortteja vielä?

Iltasella kävimme vielä vaelluksella Brandenburgin portilla, jonka olimme aiemmin nähneet vain eurokolikoissa. Kovasti oli kyllä kuvansa näköinen. Sen verran pikainen reissu meillä oli, että paljon jäi vielä näkemättä, kuten se kuuluisa Muuri. Ensi kerralla sinne! Reissumme päättyi maanantaina Starbucksin antimiin, joiden myötä sain uuden Starbucks-nimenkin (siellä take away -kahveihin kirjoitetaan tussilla asiakkaan nimi): tästä lähtien tottelen kahvilanimeä Nos! Tai "Nous", jos kansainvälisiä ollaan. Kyllä se sopii kuin nenä päähäni!
Fiiliksemme voi tiivistää seuraavaan Staratsun videoon, jonka voimme antaa puhua puolestaan. Tällä kertaa se on ihan Staran omaa tuotantoa, tosin mainittakoon, että allekirjoittanut osallistui sanoitukseen. Show on kuitenkin Staratsun, ja se heittäytyi siihen täysillä. Sillä on jo ennestään avohaava käsivarressa, mutta tässä videossa tapahtuu kyllä totaalinen repeäminen. Mutta sellaista se on, kun maine kasvaa niin paineet kasvaa, mutta Stara kyllä ottaa kaiken vastaan. Aurinkoa ja asennetta kaikille!