Maailman mahtavin vetonaula

Kun liikuskelee näillä suunnilla, yksi kohde kuuluu itseoikeutetusti pakko kokea -listalle. Niinpä kun Ande oli tulossa vastavierailulle Ranskan puolelle, päätimme kokea yhdessä lapsuuden haaveemme. Viime sunnuntaina kohtasimme Pariisissa ja suuntasimme kohti Euroopan suosituinta viihdekeidasta, Disneylandia. Matka sinne taittui kätevästi reilussa puolessa tunnissa lähijunalla ja asemalla astuimmekin ulos suoraan Disneylandin portille. Tunnelma alkoi tiivistyä kuin sementti. "Kuvittele, että me ollaan oikeasti täällä!" "No niinpä, muistatko ne mainokset niissä videoissa?" Kukapa lapsi ei olisi kaihoten katsellut aikoinaan Disneyn VHS-videoita, joiden alkumainoksissa juostiin Mikin perässä pitkin Disneylandia.

Liput olimme hankkineet etukäteen, jottei paikan päällä tarvinnut jonottaa ja tuhlata kallista aikaa. Onnistuimme saamaan vielä muutaman päivän myynnissä olleet 20-vuotisjuhlaliput, jotka oikeuttivat pääsyyn molempiin puistoihin, Disneyland Parkiin sekä Walt Disney Studiosiin. Pelkkä sisäänkäyntialue aiheutti hämmennystä, ihan ensin kävelimme turvatarkastuksesta läpi ja sen jälkeen pohdimme, mitä teemme Anden mukana olleelle matkalaukulle. Käväisimme jo Studio-puiston sisäpuolella, kun meitä tultiin opastamaan ja kävi ilmi, että sisääntuloalueella on matkatavarasäilö, jonne laukku pitäisi jättää. Suuntasimme siis ensimmäiseksi sinne. Kassalla puhuimme keskenämme suomea ja Ande sai päivän slaagit kääntyessään asiakaspalvelijan puoleen ja kuullessaan tältä sanat: "Sukunimi tähän, kiitos." Ja todellakin, suomeksi. Disneyland on ihmeitä täynnä, saimme todeta jo heti alkutekijöiksi. Työntekijän alkuperämaa jäi tosin hieman hämäräksi: hän puhui kieliopillisesti täydellistä suomea, mutta sanoi, että sanat, kuten lippu, ovat vielä hakusessa, sillä hän ei ollut läpikäynyt kaikkia palvelutehtäviään vielä suomeksi. Ehkä hän oli kaksikielinen? Ihmeellistä joka tapauksessa.
Tästä yllätyksestä toivuttuamme suuntasimme sisään Disneyland Parkin puolelle. Main Streetillä aistimme amerikkalaista kaupunkimiljöötä yhdistettynä satumaiseen tunnelmaan, ja tietysti huikea vaaleanpunainen satulinna näkyi jo kauas. Karttaa vilkuillessamme ja ympäristöä tutkiessamme aloimme pian ymmärtää, miksi paikkaan kannattaa tulla mieluiten pariksi-kolmeksi päiväksi: näkemistä ja kokemista on yksinkertaisesti aivan liikaa, jotta kaikkea kivaa ehtisi kokeilla yhdessä päivässä. "On nähtävää, niin paljon elettävää, aika tuo siihen ei riitäkään", kuten eräässä veisussa lauletaan. Ensimmäiseksi meidän piti sitä paitsi syödä, jotta ylipäänsä olimme kyvykkäitä seikkailemaan. Päädyimme syömään The Lucky Nugget Saloonissa, jossa murkina ei ehkä ollut kaksista, mutta sitäkin enemmän viihdykettä tarjosi saluunan house-bändi. Tunnelmassa oli aistittavissa Basil Hiiri mestarietsivän kapakkakohtausta, vaikka se sijoittuukin Lontooseen ja Lucky Nugget taisi kuitenkin kallistua enemmän amerikkalaiseen tyyliin. Mutta viihdyttävää siellä joka tapauksessa oli ja musiikki oli hilpeää.
Tämän jälkeen päätimme suunnata Phantom Manoriin.

Pieni epäilys sisäänpääsystä iski kun näimme taloa kohti kiemurtelevan jonon. Paras keino jonotukseen taitaa kuitenkin olla suhtauta siihen itsessään seikkailuna ja Disneylandissa se ei vaadi edes ponnisteluja. Pelkästään kartanon mailla kiemurtelevassa jonossa kulkiessaan saattoi jo fiilistellä kauhutalon tunnelmaa ja ihailla ympärille rakennettua puutarhaa. Eikä jonotus loppujen lopuksi kestänyt edes kauan, kuten ei muutenkaan päivämme aikana. Landiin kannattaa ehdottomasti mennä lomakausien ulkopuolella, voi vain kuvitella, mikä kaaos siellä kesän pahimpina hellepäivinä vallitsee...
Kummitustalossa koimme kauhuhissin, tapasimme kuolleita morsiamia ja ihailimme kummitusten tanssiaisia. Yksityiskohtia oli niin paljon, ettei millään ehtinyt havainnoida kaikkea, paikka vaan oli niin täynnä kaikkea mahdollista. Takapihalta löysimme vielä hautakiviä, ja jos tätä kuvaa tutkii tarkkaan, voi bongata dinosauruksen fossiilin!

Huvipuistoihin kuuluu tietysti vuoristoradat. Minä en ole sellaisia tavannut harrastaa, ja suhtaudun niihin epäilevästi. Olin ennalta varoittanut Andea, etten ole niistä erityisen kiinnostunut, mutta löytäessään Indiana Jones -radan Ande aloitti periksiantamattoman taivuttelun: kerran elämässä, kyllä pitää kokeilla, se on mahtavaa! Ehkä sitä, kerran elämässä... Ja ennen kuin huomasinkaan, olimme jo kävelemässä kohti radan sisäänkäyntiä. Ehdin nähdä edellisten huvittelijoiden ajelua, mutta kovin kauaa en ehtinyt fysiologista vireytymistä harrastaa, sillä jono oli lyhyempääkin lyhyempi ja pian meidät jo iskettiin istumaan radan viimeiseen vaunuun (joka kuulemma on vuoristoradoissa paras paikka, lieneekö näin?). Ja niin sitten koin elämäni ensimmäisen vuoristoratamatkan, jossa kruisailtiin parit vauhdikkaat laskut sekä mentiin pää alaspäin. Ja mitkä olivat kommentit kokemuksen jälkeen: "pakko myöntää, että ihan mieletöntä, mikä fiilis, niin siistiä!" Ehkä uskaltauduin vielä joskus ajeluille tulevaisuudessakin.
Iltapäivän viettoon sisältyi myös piipahdus Jack Sparrow'n merirosvomaisemissa. Olisi vähättelyä yrittää kuvailla mitään kokemuksia kovin tarkkaan, sillä Disneyland on paikka, joka pitää kokea. Olisi banaalia alkaa selittää, miltä tuntui lipua eksoottisissa yöllisissä viidakkomaisemissa ja tuntea, kuin olisi oikeasti ollut Sparrow'n kotikulmilla. Sen sijaan sitä voi ehkä kuvailla, miltä tuntui astua Hakuna Matata -kahvilaan, jossa soitettiin Leijonakuninkaan elämää suurempaa soundtrackia. Kahvijonossa oli pakko vähän laulaa Kunhan kruunun saan kuninkaan -biisiä, ja ensimmäistä kertaa elämässäni sain kylmiä väreitä kahvia juodessani, kun fiilistelin elokuvan loppukohtausta ja näin mielessäni Simban nousemassa ukkosmyrskyssä Jylhäkallion laelle. Nyt taidan tietää miltä tuntuu olla paratiisissa.

Iltasella kävimme vielä piipahtamassa Walt Disney Studios -puiston puolella, jossa ehdimme kokea ratikka-ajelun, jossa esiteltiin kulissientakaista elokuvamaailmaa ja koettiin erikoistehosteita mm. veden ja tulen voimalla. Ja tietenkin tervehdimme itse herra Disneyn ja Mikin patsasta.
Disneylandissa on ylenpalttisesti näkemistä, ja pelkästään kaupoissa pyöriessä alkaa iskeä ostomania. Mikkimukeja, Aku Ankka -avaimenperiä, Simba-pehmoleluja... Entä ne hienot iPhonen kuoret (jotka Ande osti ja joista olen hieman kateellinen), Mikki-jäätelöpallokauhat ja prinsessojen puvut? Tai jos ne eivät iske, ehkä Minni-sukat, Pluto-magneetit ja Hessunkorvahatut sitten? Yksinkertaisesti kaupoissa oli kaikkea mahdollista ja tavarapaljouteen olisi voinut hukkua! Onnistuin kiitettävästi hillitsemään itseni ja rajoitin ostokseni Mikki-t-paitaan, avaimenperään ja pariin postikorttiin, mutta tiukkaa kyllä teki.
Päivään mahtui vaikka mitä, eikä kaikkea voi mitenkään kuvailla tuhansinkaan sanoin tai kuvin. Satumainen päivä huipentui illan viimeiseen hitaaseen: viimeistään siinä vaiheessa kun kävelimme kohti uloskäyntiä iltahämärässä ja kaiuttimista kaikui Can you feel the love tonight vakuutuimme siitä, että olemme todellakin elokuvassa. Elokuvassa, johon haluamme palata vielä uudestaan. Kaikkien Disneyn tuotannon parissa kasvaneiden pitäisi päästä kokemaan Disneylandin elämys. Hakuna matata, ei voi muuta sanoa!

Sumeat sumot

Joskus on hyvä harjoittaa vähän eskapismia, ja mikäpä siihen olisi parempi tapa kuin elokuviin meneminen. Hiljattain kävin arvostelukurssin takia katsomassa Hérouvillessä kaupungin toisella laidalla Café des Imagesissa Dogvillen, tanskalaisohjaaja Lars von Trierin elokuvan vuodelta 2003, jonka pääosassa on Nichole Kidman. Elokuva oli oma kokemuksensa sinänsä, hyvin omaperäisesti ja taiteellisesti toteutettu, mutta ranskalaisnäkökulmasta voin kommentoida erityisesti teatteria. Sali oli nimittäin melkoisen unohtumaton: ruusutapetein ja koristeellisine upottavan ihanin penkein varusteltu pehmeätunnelmainen lukaali, jonne melkein elokuvan tiimellyksessä nukahdin. Se ei johtunut elokuvan huonoudesta, mainittakoon se tässä, pitkä päivä vaan vaati veronsa ja penkki oli niin mukava. Ja halvalla päästiin, taisin maksaa lipusta reilun pari euroa.

Menneenä viikonloppuna Iinatsu sai loistoidean ja pyysi minut mukaansa katsomaan 2012 valmistunutta Jill Coulonin dokumenttielokuvaa Tu seras sumo, jonka voi vapaasti kääntää muotoon Sinusta tulee sumo. Koska jossain mieleni sopukoissa olen aina ollut etäisesti kyseisestä kuningas(?)lajista kiinnostunut, olin totta kai messissä kuin merikapteeni! Lauantaina siis suuntasimme Luxiin, jo ennalta tuttuun teatteriin, ja matkalla pohdimme, saisimmeko vastauksia mieltäkutkuttaviin kysymyksiin: mitä sumo oikeastaan on? Miten ne painijat oikein treenaa? Mitä ne tekee uran jälkeen, alkaako ne elää normaalisti? Onko niillä perheitä? Onko ne oman yhteiskuntansa suuria urheilijasankareita?

Suraava sisältää juonipaljastuksia, joten jos aiot katsoa kyseisen pätkän ja haluat yllättyä, lopeta lukeminen tähän!
Puolentoista tunnin elokuvassa seurattiin 18-vuotiaan vastavalmistuneen pojan elämää, joka oli harrastanut kouluaikoina ahkerasti judoa. Nyt laji kuitenkin vaihtuisi sumoon, koska kuten isä sanoi: "sinun on mentävä harjoittelemaan, jotta voit tulla painijaksi. Ja muista, että kotiin ei ole tulemista takaisin. Etkä saa luovuttaa. Ymmärrätkö?" Iskä taisi haluta elämään jo muuta sisältöä, kun vaimokin oli kuollut ja enää nuorin lapsi roikkui riesana kotona...
Kahdeksan kuukautta poika sitten eli Tokiossa sumon elämää: asui samassa huoneessa toisten painijoiden kanssa, harjoitteli ja söi. Alusta lähtien kävi selväksi, että syöminen on aika iso osa sumojuttua, sen verran innokkaasti muut vitsailivat pojan heti ensimmäisenä iltana mussuttamasta riisikulhosta. Ja yölläkin se oli herännyt syömään kesken unien! Sumojen veressä on selkeästi vähän suomalaista perimää: lautanen on syötävä tyhjäksi vaikka mikä olisi.
Sosiaalista elämää sumoilla vaikutti olevan paljon; toistensa kanssa. Treenit yhdessä, illat yhdessä, ateriat yhdessä, lomalle yhdessä. Kuinka ihanan yhteisöllistä. Pojalla oli entisiäkin ystäviä, mutta niihin hän ei jaksanut pitää yhteyttä, koska sumoelämä alkoi aina sen jälkeen ahdistaa, kuten hän siskolle puhelimessa selitti. Tämän lyhyen reportaasin perusteella voi ehkä arvata, kuinka lopulta kävi. Poika puhui siskonsa kanssa puhelimessa ja kahdeksan kuukauden treenamisen jälkeen hän totesi, että haluaa elämältä jotain muuta. Paino ei enää noussut ja treenaaminen oli liian ahdistavaa. Ei saanut iskä perheeseen sumosankaria. Harmillisesti tarina ei kertonut, mitä iskä tähän tuumasi. Tai mihin poika seuraavaksi suuntasi. Ainakin videopelejä pelaamaan.

Sellainen oli siis sumoelämyksemme, josta tykkäsimme molemmat varsin paljon! Aihe oli kiinnostavan eksoottinen ja henkilökeskeinen kuvaus sopi toteutukseen. Valitettasti itse sumokulttuuri jäi kuitenkin aika hämäräksi, emmekä saaneet esittämiimme kysymyksiin juurikaan vastauksia. Ehkä meidän pitää mennä katsomaan lisää aiheeseen liittyviä elokuvia?

Todellisuuspakoisen viikonloppuni täydensi sunnuntaina näkemäni Quentin Tarantinon pläjäys Django unchained. Elokuvalippu viritti mukavasti vanhanajan tunnelmaan.

Itse elokuva oli viihdyttävä paketti, hienoja näyttelijöitä, cool DiCaprio, actionia, huumoria ja paljon räiskintää. Yhtäkään hevosta ei kuitenkaan vahingoitettu kuvauksissa, se on hyvä se.

Ensi viikolla tiedossa on taas uusi elokuvakokemus koskien arvostelukurssia. Kyllä tämä elämä on vaan yhtä elokuvaa.

Edit. Ja tuttujen keskenhän mainittu Kidman on ihan Nicole. Ranskalaisystävällisellä kirjoitusasulla!

Kiitolliset, siunatut, onnelliset

Päätimme Staratsun kanssa, että on aika fiilistellä etelän tuulia ja suunnistaa kohti Koillis-Espanjaa. Ajankohdaksi valikoitui helmi-maaliskuun vaihteessa ollut talviloma, joka vapautti hetkeksi opintojen hektisyydestä. Keskiviikkona aloitimme matkamme tuttuun tapaan junailulla Pariisiin, jossa suuntasimme Charles de Gaullen lentokentälle. Varasimme matkustukseen hyvin aikaa mikä osoittautui fiksuksi vedoksi: matkalla terminaaliin kulkumme keskeytyi, kun poliisit ja raskaasti aseistetut maastopukuiset vartijat ynnä muut turvamiehet olivat sulkenee tien omaan terminaaliimme. Kuulutuksen perusteella kyse oli epämääräisestä laukusta, joka piti tutkia turvallisuussyistä. Onneksemme kaikki oli kuitenkin kunnossa, emme räjähtäneet ilmaan ja pääsimme pienen odottelun jälkeen eteenpäin. Ohikulkiessamme näimme matkalaukun leviteltynä pitkin lattioita, mahtoi olla sen kasaamisessa oma hommansa.

Iltapäivästä lentomme laskeutui El Pratin kentälle ja hankkiutuessamme sieltä kohti Plaça de Catalunyaa huomasimme kyllä olevansa etelässä. Palmuja, aurinkoa, eksoottisia maisemia. Päällimmäinen ajatus oli, että tänne pitää tulla joskus uudestaan! Keskustassa odotimme hetkisen aikaa ystäväämme, joka oli meidät luokseen kutsunut ja katsastimme paikallisen Starbucksin ja La Ramblan, ison turistikadun, joka johtaa meren rantaan. Siellä pääsimme ison kaupungin fiilikseen kiinni, mikä näin Caenin jälkeen oli taas oikein tervetullutta vaihtelua.
Harhailumme jälkeen ystävämme Ande vapautui opiskelullisista velvoitteistaan, haki meidät Plaçalta ja johdatti keskustan sykkeessä sijaitsevaan lukaaliinsa. Emme olisi Staratsun kanssa saada parempaa majapaikkaa, ja aina vaan elämä tuntuu kansainvälisemmältä kun saa kiertää ympäri Eurooppaa ystävien luona. Illan ohjelmassa oli paitsi paikalliseen pikaruokaan tutustumista myös kookospähkinän särkemistä. Säästääksemme naapurien hermoja päätimme hajottaa itsepäisen pähkinän ulkotiloissa. Ei kun pähkinän kanssa kadulle ja katuun!
"Kookospähkinöitä tässä mulla on, tiida dii, laitan riviin kaikki pähkinät, bum bu bum! Suuret, pienet ja PÄÄSI kokoiset..."
Barcelonan must see -kohteisiin kuuluu luonnollisesti legendaarinen 1800-luvulta rakenteilla ollut La Sagrada Família -kirkko, jonne suuntasimme metrolla. Päätimme vilkaista kirkkoa sisältiloistakin käsin, vaikka jonoa piisasi ja vierailumme päivinä Barcelonaan sattui ne vuoden ainoat sadepäivät. Jono kuitenkin liikkui liukkaasti ja takana olleet herrasmiesliigalaiset pitelivät ystävällisesti sateenvarjojaan meidänkin suojanamme. Se oli kilttiä. <3 Ja kirkko näkemisen arvoinen, ei ihme, että sen rakentaminen on hidasta. Yksityiskohtia oli vaikka muille jakaa niin pylväiden, lasimaalausten kuin kellarikappelinkin muodossa. Kyllä sen värkkäämisessä duunia on piisannut, ja piisanne vielä vuosikausiksi eteenpäinkin.


Jossain välissä pitää syödäkin. Hyvinvarustellussa keittiössä oli ilo kokata itse, mutta kokeaksemme paikallista kulinarismia suuntasimme perjantai-iltana sympaattiseen kissaravintolaan, jossa oli hieman pohjoismaista henkeä ruotsalaisen tarjoilijan muodossa. Paikka oli oikein sympaattinen ja täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia.
"Remember, remember the fifth of November..."

Siellä ei suinkaan tarjoiltu kissoista koostuvia aterioita, vaan oikein hilpeää ja raikasta kasvisruokaa, jonka esillepanokin oli ihailtavan tyylikästä. Aurinko sopii Barcelonan henkeen.

Myös pääruoaksi ollut sienipähkinärisotto oli nannaa. Söimme arvokkaassa kissaherraseurasa ja tunsimme olevamme ykkösluokan vieraita.

Lauantaina sadekuurot alkoivat hellittää ja se oikeakin aurinko pääsi reissumme kunniaksi esiin. Sitä fiilistelimme lähtemällä merenrantakierrokselle ja kokemalla sitä Barcelonaa, jossa on aitoa etelämaalaista fiilistä: kaikennäköisiä ihmisiä, katukauppiaita, ruusumyyjiä ja imuttelevia pariskuntia. Staratsu nautiskeli ilmastosta totta kai täysin rinnoin ja ihmetteli kultaisena kimmeltävää merta.

Iltaa vietimme käymällä hienossa vessassa:

ihmettelemällä isoa mehevää kissaa:
sekä syömällä kirkonportailla vohvelijäätelöannosta ja katselemalla ihmisvilinää, johon sisältyi katalaanitansseja. Tunnelma oli kuin isossa maailmassa konsanaan!
Sunnuntaiaamuna alkoi matkamme kohti kotoista Ranskaa. Aamulla seisemän jälkeen Ande saattoi meidät lähijuna-asemalle, josta pääsimme ajelemaan lentokentälle. Junamatka kului joutuisasti, harjoitin kielitaitoani kuuntelemalla ranskalaisperheen keskustelua. Samalla sai vielä ihailla Barcelonan maisemia, jotka pitää katsastaa vielä tulevaisuudessa uudemman kerran, sen verran hieno fiilis kaupungista jäi, ei sitä suotta kehuta! Lentokentällä suuntasin kohti oikeaa terminaalia ja ajattelin olevani fiksu, kun hyppäsin lentokenttäbussin kyytiin: tällä pääsisin nopeasti oikeaan terminaaliin. Tai no olisin päässyt, jos olisin älynnyt painaa Stop-nappulaa ja hypätä oikealla pysäkillä ulos. Sen sijaan, että olisin sulavasti noin viidessä minuutissa siirtynyt oikeaan terminaaliin, ajoin tyylikkäät kunniakierrokset ympäri lentokenttää ja päädyin oikeaan paikkaan n. 40 minuuttia myöhemmin. Onneksi olin varannut kentälle tarpeeksi aikaa ja vaikka hienoisesti harmittelinkin idioottimaisuuttani pääni sisällä, ei tarvinnut alkaa panikoida. Lopulta pääsin oikeaan terminaaliin ja turvatarkastukset ynnä muut menivät osaltamme ripeästi. Kone lähti ajallaan ja saapui Charles de Gaullen kentälle, joten kaikki meni loistavasti. Aina siihen asti, jolloin matkaan tuli taas pieni mutka ja pääsin harjoittelemaan survivor-taitojani. Lähijunayhteys, jolla olin kentälle tullut, oli poikki, joten se siitä helposta yhteydestä keskustaan. Ennen kuin ehdin miettiä, mitä seuraavaksi, luokseni tuli infomies, joka antoi minulle ohjelehtisen kouraan ja selitti, että kolmosterminaalista lähtisi bussilkuljetus toiselle asemalle, jolta pääsisi junalla keskustaan. Ensin siirryin siis lentokenttäjunalla toiseen terminaaliin, jossa pakkauduin täpötäyteen bussiin, joka lähti kuljettamaan meitä junalle. Matka kesti vajaan puolisen tuntia, jonka aikana seisoin bussin käytävällä ja väistelin kurveissa heilahdelleita matkalaukkuja. Mitry-Clayn asemalla juna lähti sopivasti muutamassa minuutissa, ja sillä pääsinkin sitten Gare du Nordille, jossa vaihdoin vielä kerran junaa ja pääsin Saint Lazarelle. Ja loppujen lopuksi saatoin todeta, että vaikka matka kestikin tuplasti kauemmin ja käsitti odotettua useamman kulkupelin, homma oli järjestetty oikein sujuvasti ja kätevästi. Seuraavaksi nousisin vain Caenin junaan ja rentoutuisin loppumatkan. No, ihan niin se ei mennyt, tietenkin sunnuntaina talviloman jälkeen iltapäivän juna oli tupaten täynnä ja käveltyäni pari vaunua läpi totesin, että istumapaikan löytäminen taitaisi olla toivoton urakka. Minä ja kuusi muuta ihmistä plus yksi koira seisoimme sitten pakaasiemme kanssa junan eteisloosissa ja väistelimme välillä vessassa käyviä matkustajia ja väliasemilla ulos loikkaavia matkalaisia. Huolimatta tiiviistä tunnelmasta fiilis oli rento ja pääni sisällä jopa hilpeä, ainakin meidän osastossamme suhtauduttiin tilanteeseen tyynesti. Pikkupoika pelasi älypuhelimella laukun päällä istuen jotain hauskaa videopeliä ja se mainittu koirakin liikuskeli ilman hihnaa ja asettui milloin mihinkin ihmettelemään matkantekoa, vaikka kuuma sillä varmaan oli läähätyksestä päätellen. Näitä esimerkkkejä seuraten päätin minäkin ottaa lunkisti, pääasia, että junaan päästiin. Ja sitä hienommalta tuntui lopulta kymmenen tunnin matkustamisen jälkeen olla himassa ja keittää kuppi pikakahvia. Mukava päätös mahtavalle reissulle, jes!
"Silmät auki, nyt räpsähtää!"


Mikäli elämä Barcelonassa kiinnostaa enemmänkin, tässä linkki ystäväni Anden blogiin, jossa kerrotaan millaista on asustella pysyvästi Barcelonan paisteessa.
Anna Barcelonassa

Ta(i)katalvi

Suomessakin on ilmeisesti ollut viime aikoina kylmänpuoleista. Täällä ei ole ollut kamalan kylmää, mutta lunta sitäkin enemmän. Su-ma välisenä yönä alkoi lumimyrsky joka kesti pari päivää, ja sen jälkimaininkeja eletään edelleen. Maanantaina menin vielä normaalisti luennoille, ja homma näytti toimivan. Kun myräkkä jatkui vielä tiistaille asti, sen vaikutukset alkoivat näkyä yhä selvemmin. Tiistaina menin aamulla klo 9 luennolle, jossa meitä oli tai olisi ollut neljä ihmistä. Opettaja totesi, että turha pitää luentoa näin, katsotaan, jos iltapäivän harjoitusryhmään tulee enemmän ihmisiä. Kymmeneltä menin seuraavalle luennolle, mutta astuessani luokkaan en voinut kuin esittää lähinnä retorisen kysymyksen opettajalle, joka istui opettajanpöydän ääressä tyhjässä luokassa: "Je suis toute seule?" Ja yksinhän minä tosiaan olin. Opettaja sanoi, että voimme odotella muutaman minuutin, jos opiskelijoita ilmaantuu. Juttelin opettajan kanssa lämpimikseni hetken aikaa ja kun totesimme, että olemme tosiaan ainoat paikalla, opettaja toivotti tsemppiä loppupäivääni ja jätimme luennon sikseen.
Tulin viettämään aamupäivää kämpille, mutta sen vieton keskeytti puoli kahdentoista aikaan palohälytys. Meinasin joka tapauksessa lähteä syömään niihin aikoihin, joten vedin takin niskaa, otin reppuni ja painelin käytävään. Jo portaikossa vastaani tuli kuitenkin ihmisiä, jotka ilmoittivat kyseessä olleen vain väärä hälytys. Ilmeisesti ei edes harjoitus-sellainen, koska kukaan ei tullut tarkistamaan tilannetta tai antamaan palautetta evakuoitumisestamme. Ehkä joku painoi lumipaniikissa jotain hälytysnappia? Tai sitten hälytysjärjestelmä meni oikosulkuun. Minä kävin samalla reissulla ruokalan ovella todetakseni, että tietenkin sekin oli suljettu eikä ruokaa herunut. Siispä tulin takaisin kämpille ja mussutin leipää, jotta jaksaisin mennä seuraavalle luennolle. Sitten Dia ilmoitti, että uusimman tiedon mukaan kaikki luennot loppupäivältä olikin peruttu, joten se siitä. Ja loppujen lopuksi yliopisto on ollut myös keskiviikon ja on ainakin vielä tänään torstaina kiinni, joten tämä viikko jäi aika tyngäksi. Saa nähdä, onko meillä huomenna aamulla vielä lastenkirjakurssin luento, vai vieläkö ihmettelemme tätä takatalvea.
Tiistaina kaiken sähläyksen jälkeen törmäsin suomalaiskaveriini Iinatsuun ja kävelimme kampuksella suomea jutellen ja ilmaa ihmetellen, kun vastaamme tuli ranskalaismies, joka alkoi puhua meille suomea. "Minä juuri ajattelin, että tämä on ihan kuin Suomessa, ja sitten minua vastaan kävelee suomalaisia!" Fiilis on kieltämättä ollut tässä säässä aika kotoinen ja Suomen henkeä on aistittavissa. Ranskalaiset ovat ottaneet ihailtavasti ilon irti tilanteesta. Etenkin tiistai-iltana innokkaita mäenlaskijoita riitti kampuksella myöhään yöhön, ja koska autoilijat olivat hyvin pitkälti joutuneet taipumaan sään edessä, ajotietkin oli vallattu mäenlaskijoiden käyttöön. Meininki oli kuin laskiaisena konsanaan! Ja lumiukkoja on myös ilmestynyt sinne sun tänne maisemaa ilostuttamaan. Joten mitäpä tässä hätiköimään, otetaan lunkisti ja fiilistelään, ehtiihän sitä vielä opiskella.

Mikä siinä on?

En tajua enää mistään mitään. Staratsukin on niin puulla päähän lyöty, ettei kykene edes laulamaan. Hiljan manailemani netti elää taas omaa elämäänsä, mutta tällä kertaa meille suotuisaan suuntaan: pääsen kirjautumaan Skypeen! En ymmärrä enää mistään mitään, mutta olemme tyytyväisiä pieniä apinoita. Emme ole enää erityksissä merien takana vaan puhelinlangat loilottaa kuin oopperadiivat ikään! Pellot ja risuaidat ylittyvät jälleen! Ihmeiden aika ei ole ohi!