Quel fromage!

Ranskassa syödään juustoja, sen tietävät varmaan kaikki. Olen päässyt maistelemaan muutamia lajikkeita, ja muistaakseni esimerkiksi Camembert oli ihan hyvää. Tänä iltana ranskan tunnilla koin kuitenkin sen ensimmäisen juustojärkytykseni, joka ei ihan heti taida unohtua.
Eräs ryhmämme opiskelija tuli istumaan viereeni tunnilla, ja ensin luulin, että se on hän, joka haisee. Ei onneksi ollut, vaan kysymys oli Livarot-nimisestä normandialaisesta juustosta. Hän kehui sen olevan todella hyvää, mitä minun ja muutaman muunkin oli vaikea uskoa, sillä haju oli infernaalinen. Harkitsin luokasta ulos sinkoamista saman tien, mutta opettaja lupaili, että maku on parempi ja miedompi kuin haju. Aikani haisteltuani tajusin, mitä haju tuo mieleeni. Uskaltauduin silti kuitenkin maistamaan tuotetta, sillä muutkin maistoivat. Mutta ei, maku ei muuttanut mielipidettäni, jonka sanoin ääneen: "Minusta sekä haju että maku tuntuvat siltä kuin tennispalloa söisi." Opettaja, joka piti juustosta, kysyi: "Oletko sinä siis syönyt tennispalloa?" No, täytyi myöntää, että en. Koirani on. Mutta olen haistellut tennispalloja aika paljon elämäni aikana, ja ne tuoksuvat paljolti kumilta, pienellä omanlaisella ominaistuoksulla höystettynä. Joten jos suinkin voit kuvitella, miltä tuntuu jyystää juuri purkista otettua tennispalloa, joka sattuu pallon sijaan olemaan sulaneen kumin muodossa, olet aika lähellä Livarotia. Limarotia. Limarottia. Yööök. En voinut syödä ottamaani palaa loppuun. Käärin sen vähin äänin paperiin ja heitin roskiin. Ja pidättäydyn tyytyväisenä Edamissa. Ja Aura-juustoa voin syödä. Livarotia, ei koskaan!

Joyeux Noël!

Näin joulukuun puolella joulukoristeet ja muu jouluun yleisesti liitettävä roipe on rantautunut myös Caeniin. Viikko sitten kävimme Staratsun ja Dian kanssa kiertelemässä keskustassa ja näimme yhtä sun toista kuvaamisen arvoista, mikä kasvatti joulutunnelmaa. Sen kasvatukseen tosiaan tarvitaan kyllä kaikkea tätä rekvisiittaa, sillä lumesta ei ole enää tietoakaan. Kylmänkostea keli on ainut asia, joka saa ajoittain tuntemaan, että nyt tosiaan eletään joulukuuta.
Kävimme haistelemassa fiilistä kaupungintalon edustalla ja sieltä löytyi teinipinkkiä teineille.

"Jee, kato, me voidaan peilata tästä!"

Tämän jälkeen suuntasimme joulumarkkina-aukiolle tai miksi sitä voisikaan kutsua. Karmeat kloonit astelivat saman tien näköpiiriimme, jos pelkäät läpsykenkiä ja punaisia varoitusvaloja, skippaa seuraavat ototkset.

Ja erityisesti seuraava video, jolla melkein todistetaan rikos: yksi jokereista uhkasi puhaltaa Dian kännykän! Hyytävää!

Staratsu oli kiertelystä hyvin innoissaan. Sen huomion kiinnittivät niin lukuisat joululahjaideat kuin herkulliset kojut, joissa oli saatavilla kaikkea ihanaa suklaasta hattaraan ja vohveleihin.

Nämä ovat kuitenkin vain markkinavoimien muserruksessa liikkuvaa hapatusta. Todellinen joulun henki piileskeli tässä talossa:

Asunnon haltiasta ei ollut epäilystäkään, lukeehan seinässä selvällä ranskalla "Joulupukin koti". Luonnollisesti jono oli pitkä, halusihan jokainen lapsi ja lapsenmielinen käydä viedä Joulupukin polvella varmistamassa, että lahjatoiveet ovat varmasti ehtineet perille. Saimme ikuistettua hänet nurkan takaa sivuovesta.

Staratsun mieltä kuitenkin mietitytti yksi kysymys: missä porot? Ei pukkia ilman poroja. Onko tämä todella aito pukki? Vai kenties halpa feikki? Yksi tuhansista kopioista? Istuuko oikea pukki tälläkin hetkellä Bahamalla aurinkotuolissa siemailemassa drinksuaan halkaistusta ananaksesta ja naureskelee partaansa, kuinka kätevää on ulkoistaa tehtävät palkkatyöläisille ja syljeskellä kattoon? Emme ole varmoja, sillä poro kyllä löytyi, mutta se ei ollut kovin eläväistä sorttia. Toinen sarvikin sillä oli vaurioitunut.

Kuusi sen sijaan oli aito, mutta valitettavasti siinä ei ensinnäkään ollut valot päiväsaikaan päällä ja toisekseen se ei enää tuoksunut aidolta kuuselta. Vaikka kuinka menimme nuuskimaan lähempää, siitä ei ollut apua. Tai sitten tuulenkylmettämät nenämme eivät vain tunteneet enää mitään.

Joulupukin arvoitus jäi ratkaisematta ja kuusen tuoksu tuntematta, mutta joulufiilis alkoi jo tarttua. Ja kun tällä viikolla kuitenkin ehdimme nähdä edes vilauksen siitä lumesta, tämähän alkaa jo muistuttaa joulukuuta! Ja onneksi netistä voi aina kuunnella joululauluja. Kulkuset, kulkuset, kilvan kalkattaa...

Lunta!

Viime yönä tänne satoi ensilumi, joka tosin loskautui nopeasti, eikä siitä ole enää tietoakaan. Onneksi, ranskalaiset eivät nimittäin ole aivan yhtä suvereeneja lumen käsittelyssä kuin ehkä jotkut muut kansat. Tältä maisema parvekkeeltani näytti aamun pimeydessä seitsemän aikaan:

Aamuisella kieliopin luennolla alkoi havainnollistua, kuinka paikalliset tähän suhtautuvat. Ratikat eivät kuulemani mukaan kulkeneet ollenkaan, ja eräs norjalaisvaihtari kertoi istuneensa 40 minuuttia bussissa, joka mateli etanavauhtia eteenpäin, ja lopulta hän käveli keskustasta yliopistolle ja myöhästyi 45 minuuttia tunnin luennolta. Hän oli kuitenkin urheimmasta päästä (ja pohjoismaalaisena tietysti hieman huvittunutkin tilanteesta), sillä suurin osa ranskalaisista oli tainnut todeta aamulla, että turha edes yrittää. Luentomme supistui pienryhmätapaamiseksi, kun about 50 opiskelijaa oli jumissa sängyissään tai vaihtoehtoisesti lumivalleissa, miten vain. Samoin oli ehkä käynyt enkunopelle, joka ei ilmestynyt tunnillemme. Jos lumi tietää extravapaita, en tietysti pane pahakseni... Tosin vahingoniloisesti ohi ajava bussi räiskäytti minun ja Dian päälle aika kivat loskakurat, joten saimme mekin tästä kaaoksesta osamme. Suomalaisena ei oikein voi olla suhtautumatta huvittuneesti parin sentin lumikerrokseen, mutta onhan tämä monelle varmasti elämys. Kiinalaisystäväni intoili kävelleensä ensimmäistä kertaa lumessa ja näytti ottamiaan valokuvia. Osataankohan täällä muuten tehdä lumiukkoja? Pitäisiköhän seuraavalla kerralla näyttää esimerkkiä?

Oi maamme Suomi!

Minä ja Staratsu kuuntelemme täällä parhaillaan Finlandiaa ja toivotamme kaikille aivan mahtavaa itsenäisyyspäivää sinne lumen, toimivan netin ja jääkaappien ihmeelliseen maailmaan! Sen kunniaksi tähän kuva Caenin hienoimmasta nähtävyydestä.

Pyramidihuijaus

Edellisessä tekstissäni kerroin, että menimme sisään Louvreen lasikuutiosta. Kuutiosta? Kuutiosta?! Taitaa jokainen voida lukea kuvasta, että kyseessä taitaa sittenkin olla joku muu geometrinen rakennelma. Sitä taidettaisiin kutsua oikeammin pyramidiksi, nyt kun aloin asiaa tarkemmin miettiä.
No, en silti suostu myöntämään olevani stereotyyppinen humanisti. Luokittelut ovat usein kapea-alaisia yleistyksiä; mikä nyt on kuutio ja mikä pyramidi, suhteellisen suhteellisia käsitteitä minusta.

There's Bond between us...

Me olemme Staratsun kanssa intohimoisia kulttuurin harrastajia ja tartumme tilaisuuteen aina, kun meillä on mahdollisuus tehdä uusia aluevaltauksia tällä saralla. Niinpä kun sähköpostiimme saapui ilmoitus excursiosta Pariisiin, joka sisältäisi käynnin Louvressa, olimme heti mukana!
Eilen lauantaina herätyskellomme repivät meidät armottomasti viiden jälkeen ylös, sillä lähtö oli kuin aikaisilla madoilla konsanaan kello 6.30. Se ei kuitenkaan tehnyt edes tiukkaa, sillä tiesimme, että meitä odottaisi loistopäivä. Bussissa saimme sitä paitsi koomata kolmisen tuntia ja ihailla aamu-usvaista auringonnousua ja maalaismaisemia, joka sekin oli jo sinänsä taiteellinen elämys.
Parkkeerasimme puoli kymmenen aikoihin Concorden aukion kulmille ja hilpeä, jo edellisiltä reissuilta tuttu oppaamme lähti johdattamaan meitä kohti Louvrea, maailman suurinta museota. Kävelimme sinne Tuileriesin puutarhan halki, jossa tsekkiystäväni ehdotti, että maksaisi minulle kympin, jos kävelisin suihkulähteeseen siinä kalsean viileässä aamuilmassa. Raha toki houkuttaa meitä, keksimme heti lukuisia asioita, mihin Staratsun kanssa olisimme voineet kympin käyttää, mutta jätimme sitten kuitenkin homman sikseen. Samaan aikaan ohitsemme juoksi shortseissa lenkkeillyt mies, ehkä hän olisi tarttunut haasteeseen?
Kävelimme Louvreen sisään kuuluisasta lasikuutiosta, josta ohessa kuva.

Sen jälkeen sisällä tapahtuneet asiat voi referoida oikeastaan hyvin helposti. Louvre on valtava, mutta sen sisällön voi tiivistää muutamaan sanaan: tauluja, tauluja, tauluja, ruukkuja, patsaita, tauluja. Tosin luulen, ettemme me ehtineet noin kolmen tunnin aikana nähdä vielä paljon mitään. Kiertelymme alkuvaiheessa suuntasimme oppaamme perässä Mona Lisalle, joka jakaa mielipiteet: ihmiset ovat siitä valtavan kiinnostuneita, mutta suurimman osan mielestä se ei taida olla teoksena kovin kummoinen. Minusta oli kyllä mukavaa nähdä kaikkien taulujen keskellä joku tuttukin kasvo. Ohessa hänestäkin otos, pakkohan niitä nyt oli pari ottaa. Ja onhan tuo panssarilasi aika hieno!

Osastoja oli lukemattomia, ja tämä ensimmäinen visiitti oli lähinnä tutustumiskäynti. Etenkin maalaustaiteeseen tutustuessa tuntui usein kuin olisimme kävelleet samaan saliin, jossa juuri äsken olimme olleet. Maalausten jälkeen oli helpottavaa käydä tutustumassa muihin osastoihin, joissa oli mm. etruskitaidetta ja egyptiläistä taidetta. Suosikkimme löytyi kuitenkin islamilaisen taiteen osastolta, mosaiikkiteosten ja ruukkujen ynnä muiden puolelta: eikö ole söpö!

Louvressa voisi viettää koko päivän, mutta rajansa taiteella, tai ainakin sen tyylilajilla. Ehkä tulemme sinne vielä uudestaan, paremmalla ajalla ja suunnitelmalla. Nyt ainakin tiedämme, mistä Moona Liisa löytyy. Iltapäiväksi meillä oli sovittuna tapaaminen, joten päätimme puoli yhden aikaan, että livistämme, jotta emme varmasti myöhästy siitä. Lähdimme siis vaeltamaan Louvren edustalta kohti Boulevard des Italiensia. Suomalainen liittyi seuraamme, hänellekin taideannos riitti jo tässä vaiheessa. Vaeltaessamme kohti rendez-vous pointia päätimme, että haluamme kahvia ja menimme lounaalle snobistiseen ranskalaiskahvilaan. Tilasimme sandwichit, jotka osoittautuivat tämännäköisiksi:

En kutsuisi ihan sandwichiksi, mutta oli herkkua! Kahvi myös. Ja tarjoilijat olivat sympaattisia: vaikka me puhuimme ranskaa, he vastasivat meille englanniksi. Pitäisikö loukkaantua, emmekö me muka puhu tarpeeksi hyvin?! Noin ulkomaalaisiltako me muka kuulostamme?!! Huitaisimme ruoat naamaamme ja jatkoimme matkaa. Ohitimme tämän nähtävyyden Avenue de l'Operalla kulkiessamme ja pakkohan sitä oli pysähtyä kuvaamaan. Jännitys alkoi tässä vaiheessa tiivistyä kuin sementti!

Ja lopulta saavuimme perille. Hei taas, Bond! Long time, no see, long time, no BBC! But Bond! Jee! Kassalla lippuja myynyt rouva taisi olla hieman mustasukkainen hänestä ja faniudestamme, tai sitten hänellä oli muuten vain huono päivä, sillä saamamme palvelu ei ollut ihan ykkösluokan tasoa. Hän myi meille liput ja alkoi heittää meitä sen jälkeen ulos. Kun kysyimme vessaa, hän käski uudestaan meidän painua pihalle. Kun kysyimme vielä kerran, hän lopulta ilmoitti, että se on mahdollista sitten, kun sali avataan ja meidät päästetään uudestaan sisään. Voi näitä ranskalaisia käytäntöjä! Emme voineet kuin nauraa, Suomessa taitaisi olla vain yksi paikka, minne ihmiset nöyrtyvät jonottamaan ulkona vaikka joulukuussakin, ja sen on baari.

Rendez-vousimme oli jälleen huikea, mitäpä siitä voi muuta sanoa. Vanhoina tuttuina Bond otti meidät oikein iloisesti ja räiskyvästi vastaan, ja kellot ynnä muut olivat edelleen paikallaan. Ja mitä tämä kaikki todistaa: toiveemme uusintakierroksesta toteutui kuin toteutuikin, sillä joulussa on taikaa!
Entä se jouluinen Pariisi? Tässä siitä otosta Concorden aukiolle johtavalta Rue Royalelta.

Jouluvalot olivat hauskoja ja joulukoristeet kivoja ja niin edelleen. Minä ja Staratsu saimme kuitenkin Bondilta sen, mitä olimme tulleet hakemaan, joten olimme siitä oikein iloisia. Joulu nyt on joulu kaikkialla, mitä sitä suotta ihmettelemään. Sitä paitsi, Pariisin joulu vastaan Suomen joulu? Kiinalaisetkin tietävät, että joulu Suomessa on parasta, koska come on, se on sentään Joulupukin kotimaa!

"Minä opiskelen suomea!"

Tänään koin ehkä yhden hilpeimmistä luennoistani. Luonnollisesti se ollut omani, vaan pääsin kuokkimaan paikalliselle suomen tunnille! Jee Suomi ja suomi jee! Otin aiemmin yhteyttä täkäläiseen suomalaiseen suomenopettajaan ja hän lupasi, että saan tulla tällä viikolla seuraamaan tunteja, ja tänään sitten kävin ensimmäisen vuoden opiskelijoiden tunnilla. Ja kokemus oli, no, sanalla sanoen ikimuistoinen.
Tunnin alkuun esittäydyimme toisillemme, sekä minä että opiskelijat, joita oli iso ryhmällinen, päälle parikymmentä. Esittelykierroksella kävi ilmi, että ryhmässä on ainakin yksi 90-vuotias ja yksi 9-vuotias (ja jos henkkareista katsottaisiin, niin molemmilla taitaisi olla sitä ikää about 19 vuotta... no, isot numerot on vaikeita!). Opiskelijoiden repertuaariin kuului mm. pohjoismaisia kieliä, kuten ruotsia ja islantia, ja innokkain kysyi jo minulta, puhunko minä hyvin ruotsia. No, ainakaan eilen nyrkkeilyssä en puhunut kovin hyvin, joten en uskaltanut väittää ihan niinkään. Ranska syö tässä vaiheessa jo englannintaitojanikin, joten lepää rauhassa, ruotsi, ainakin toistaiseksi. Minä puolestani kysyin heiltä, minkälaista suomea on opiskella, onko se heistä vaikeaa. Eräs poika antoi täydellisen oikean vastauksen: "Minä luulen, että se ei ole vaikea kieli, mutta se on vain erilainen." Siinäpä opettajan lempioppilas!
Harjoittelun alla olivat tällä hetkellä verbityypit, ja kotitehtävien tarkistuksen jälkeen opiskelijat jakautuivat ryhmiin ja saivat kukin lapulla perusmuotoisia verbejä, jotka piti ensin kääntää ranskaksi ja sen jälkeen taivuttaa niitä oikein ja käyttää itse keksityissä lauseissa suomeksi. Opettaja sanoi, että saan kiertää luokassa harjoituksen aikana, mutta innokas etupenkin ryhmä omi minut heti alkuun itselleen, joten se siitä kiertämisestä, tein tehtävää koko tunnin yhdessä heidän kanssaan. Samalla sain harjoitella ranskantaitojani ja nauraa ehkä viikon parhaimmat naurut, sillä tietenkin meininki oli samanlaista kuin aina, kun opiskelijoiden annetaan tehdä ja keksiä itse. Kieltenopiskelijoina he ymmärsivät myös minun kommunikaatio-ongelmani ranskan kanssa. Yksi ryhmäläinen kysyi minulta jotain, mutta en ymmärtänyt lauseen loppuosaa. Toinen ryhmäläinen kysyi saman asian hieman eri sanoin: "Oletko aloittanut opintosi heti syyskuussa vai vasta nyt?" Ja mitä tähän sanoo opiskelija, jonka kysymystä en ymmärtänyt: "Anteeksi, minun lauserakenteeni oli liian monimutkainen, pahoittelen!"

Ohessa muutamia esimerkkejä keskusteluistamme, ne käytiin osittain suomeksi ja osittain ranskaksi, mutta ohessa suomalainen litterointiversio ymmärtämisen helpottamiseksi:

Opiskelijoiden lause verbistä vihata: "Minä vihaan isoäitini partua."
Minä: "Partua?"
Poika: "Niin, la barbe."
Minä: "Siinä on pieni virhe, sen perusmuoto on parta."
Poika: "Aa niin, eli partaa!"
Minä: "Kyllä, oikein!"
Poika: "Mutta ymmärrätkö, jos minä sanon partua?"
Minä: "Mmm, no, joo, ehkä..."
Poika: "Se on kiltisti sanottu."
Minä: "Mutta tuo lause on kyllä hieman omituinen..."

Lause verbistä pukea:
Opiskelijat: "Miten sanotaan suomeksi 'Pue rotalle vaatteet päälle'?"
Tässä välissä kysyn, ymmärsinkö lauseen varmasti ihan oikein.
Opiskelijat: "Onko se 'Pue rotta' vai miten?"
Minä: "Siis jos haluat sanoa että 'pue rotta' (oletkohan nyt ihan varma, että haluat sanoa näin...)?"
Opiskelijat: "Niin, siis että laita rotalle vaatteet päälle." (Poika alkaa havainnollistaa minulle, mitä pukea tarkoittaa.) "Jos minä haluan, että kaverini laittaa rotalle housut ja paidan..."
Minä: "Joo, kyllä se on ihan oikein." (Tässä vaiheessa nauran kaksinkerroin.)

Lause verbistä etsiä:
Opiskelijat: "Miten sanotaan suomeksi tekohampaat?" (osasivat muuten hyvin havainnollistaa, mitä sanaa kysyvät, ei ollut minulle ennalta tuttu ranskaksi)
Ja lause on tietenkin: "Minä etsin sinulle tekohampaat ihan heti."

Lause paikasta makuuhuone:
Opiskelijat: "Miten sanotaan je suis bourré suomeksi?"
Minä: "Ai mikä?"
Opiskelijat: "Bourré, drunk?"
Minä: "Se on olla kännissä." (Ymmärsin siis oikein, ja tokihan minä bourrén tiedän!)
Opiskelijat: "Kännissä? Kuinka se kirjoitetaan, näinkö?"
Ja lause oli tietenkin: "Minä olen kännissä makuuhuoneessa."

Mihin siis ikinä meneekin, samat teemat ovat aina käsittelyssä. Kiroilemaan en heitä sentään vielä opettanut. Tosin jos he ovat edenneet opsin mukaan, sen he varmaan jo osaavat.

Kulinaristisia kokemuksia

Jossain vaiheessa mainitsin, että voisin kertoa, mitä olen syönyt täällä, ruokahan on tunnetusti tärkeää. Arkisin ja lauantaisinkin on onneksi yleensä mahdollisuus syödä yliopistolla, mutta ihan joka päivä en sinne ehdi ja pitää sitä joskus muulloinkin syödä. Perusruokavalioni koostuu monipuolisesta elintarvikeluettelosta: maitoa, jogurttia, leipää, juustoa, avokadoa (voina leivän päällä, nam!), välillä muroja ja näiden lisäksi joitain vihanneksia ja hedelmiä. Näitä syön aamiaiseksi, välipalaksi, iltapalaksi ja joskus päivälliseksi. Ovathan ne onneksi ihan perusterveellisiä peruselintarvikkeita, joten ihan rappiolla ei tarvitse olla, vaikka kaikenlainen proteiinipitoinen ruoka onkin tämän listan perusteella jääkaappipannassa. Tosin en tiedä, jaksaisinko täkäläisiä tuotteita kuitenkaan niin paljon kokeilla, niin samapa tuo. Onhan tämä kaupassakäynti aika helppoa, kun tarvitsee vain poimia oikeat tuotteet hyllyiltä miettimättä sen enempää. Viikonloppuna olin radikaali ja ostin vuohenjuustoa! Se oli herkkua, vaikka vielä herkumpaa olisi ollut, jos olisi uuni, jossa lämmittää sitä.
Jos haluan syödä lämmintä ruokaa, olen tyytynyt hyvin pitkälti valmisruokiin. Tai pastaan, joka paistuu viidessä minuutissa ja johon voi tunkea vaikka vuohenjuustoa mausteeksi. En jaksa erityisesti panostaa kokkailuihin, mikä sekin on oikeastaan aika rentouttavaa. Kotona syön sitten taas kunnon ruokaa vapaa-ajallakin. Ja onhan kaupassa onneksi paljon valmiitakin vaihtoehtoja, joista voi valita.
Se mitä tänne halusin varsinaisesti tulla hehkuttamaan eivät kuitenkaan ole nämä banaalit ateriat ja jokajannun eväkset, vaan eräs eliittiherkku, jota maistelimme Dian kanssa viikonloppuna. Se näyttää jotakuinkin tältä:

Ja siinähän kivasti lukeekin, mitä se on. Ja oli todellakin suurta herkkua, en ole koskaan maistanut mitään sen kaltaista! Tästä lähtien aion lukea itseni yhteiskunnan yläluokkaan ja nautiskella kyseisestä tuotteesta aina aamupalalla kahvin kanssa. Tällaisten kulinarististen kokemusten jälkeen mikään kun ei enää tunnu miltään.



(Pienellä präntillä voitaisiin vielä mainita mutta kun ei ole sitä pientä pränttiä niin isolla sitten että jos joku ei ymmärrä mitä siinä purkissa lukee niin voi tulla vähän harhaanjohtavia tulkintoja kun siinä lukee että "kaviaarijäljitelmä" mutta sitä ei onneksi tarvitse kertoa kenellekään eikä sitä ettei se tosiaan ole sitä sammesta saatavaa mätiä vaan ne on vaan rasvakalan munia. Hyvää ruokahalua!)

Eläviä sanakirjoja

Pohdiskelimme juuri yksi päivä Dian kanssa, mikä olisi tehokkain tapa opiskella ranskaa. Olisi kiva opiskella lisää sanoja, koska niistä olisi itseilmaisussa eniten hyötyä. Vaikkei kielioppi vielä niin täydellistä olisikaan, ainakin voisi laittaa sanoja peräkkäin ja kyetä sanomaan sen mitä ajattelee. Jäimme kuitenkin miettimään, kuinka sanoja olisi helpointa opetella. Yksi keino on tehdä sanalistoja ja poimia teksteistä ja sanakirjasta niitä sanoja ja ilmaisuja, mitä nyt kulloinkin kokee tarvitsevansa. Se on ihan hyödyllistä, mutta se ei toisaalta auta sitä ongelmaa, että kyetäkseen opiskelemaan kursseilla täysipainoisesti sanavaraston pitäisi olla huikean laaja: aina jossain vaiheessa tulee seinä vastaan joko ymmärtämisessä tai itseilmaisussa, eivätkä toistaiseksi kirjoittamani tenttivastaukset ole esimerkiksi olleet mitenkään huikean syvällisiä, mitä kieleen ja ilmaisuun tulee. Ainakaan opettajien ei tarvitse kuluttaa paljon aivokapasiteettiaan minun vastausteni lukemiseen, sikäli mikäli he noin yleisesti ottavat kirjoituksistani selvää. Mutta kuinka opiskella "pragmatiikan sanastoa" tai "vertailevan kirjallisuuden sanastoa"? Opettelemalla hullun lailla kaikkia mahdollisia sanoja ja toivomalla, että opettaja käyttää niistä luennolla jotakin? Jos et veikkaa, et voi voittaa? Ota riski ja kokeile, tarvitsetko sanaa ylösnousemus seuraavalla viikolla! (Kiitos Bond!)
Eniten turhautumista taitavat kuitenkin aiheuttaa ne tilanteet, kun juuri sillä hetkellä haluaisi sanoa jotakin, eikä yksinkertaisesti kykene siihen. Lause jää kesken ja et voi muuta kuin tuijottaa keskustelukumppania ja levitellä käsiäsi. Ja vaihtaa englantiin. Näiden tilanteiden jälkeen mietin monesti, että haluan tarkistaa sanan myöhemmin sanakirjasta, mutta luulen, etten ole tehnyt niin kuin prosentissa tapauksista. Mistä tuli mieleeni, mikähän valmistua on ranskaksi? Sitä ainakin olisin tarvinnut tällä viikolla.
Kaikista kätevintä olisi, jos voisi kuljettaa koko ajan mukana kävelevää sanakirjaa eli ranskalaista, jolta voisi kysyä asioita sitä mukaa, kun kysyttävää ilmenee. Samalla voisi kysyä, kuinka sanaa voi käytännössä käyttää ja onko sille olemassa synonyymejä, tai käytetäänkö sitä vain tietyssä kontekstissa. Valitettavasti meillä ei vielä ole tällaista taskukokoista ranskalaista, mutta silloin tällöin olemme kyllä kyselleet randomisti ihmisiltä, saammeko häiritä ja kysyä, kuinka tämä sanotaan ranskaksi. Aina tämäkään ei kuitenkaan onnistu ja tuota toivottua tulosta.
Istuskelimme tänään Dian ja tsekkiläisen kaverimme kanssa yliopistoruokalassa ja aloimme pohdiskella, kuinka ranskalaiset lausuvat kirjaimen g. Tsekkiystävämme kumartui pöydässämme istunutta miestä kohti kysyen, saako hän häiritä ja kysyä, kuinka eräs kirjain lausutaan. Ensin mies ei reagoinut mitenkään, mutta pian selvisi syykin: hän oli kuuro. Kuinka ironista. Valitettavasti hän ei siis voinut auttaa, enkä edelleenkään tiedä, kuinka se gee lausutaan. Pitänee yrittää uudelleen paremmalla onnella jonkun muun ranskalaisen kanssa. Myöhemmin iltapäivällä menimme Dian kanssa kahville ja mietimme, kuinka ranskaksi sanotaan sisä- ja ulkopuolella. Kysyimme tarjoilijamieheltä, osaako hän englantia, ja hän sanoi että ei. Esitimme kuitenkin asiamme ja hän jopa ymmärsi sanat inside ja outside. Joten nyt osaamme olla ranskaksi sisällä ja ulkona! Ja luulen, että tilanteen erikoislaatuisuudesta johtuen emme edes unohda näitä ilmauksia niin helposti kuin yksin sanakirjasta lukiessamme. Kommunikaatio on kova sana kielenoppimisessa!

Kielipuolinen olotila siis jatkuu, mutta onneksi on olemassa ainakin yksi takaportti, johon voi tiukoissa paikoissa turvautua ja melko usein se jopa toimii. Jos tiedät sanan englanniksi, ota riski ja lausu se ranskalaisittain! Hyvällä tuurilla osut täydellisen oikeaan. Kuten vaikkapa sen ylösnousemuksen kanssa.
"Everybody needs a hobby."
"So what's yours?"
"La résurrection."

Operaatio Skyfall

Kaupunki: Pariisi
Jos elokuva ei tule sinun luoksesi, sinun on mentävä elokuvan luokse. Toivuttuamme Startsun kanssa syksyn kovimmasta iskusta aloimme suunnitella vastaiskua. Caenin elokuvatarjonta teki meille ruman tempun, mutta lannistumattomat agentit eivät koskaan anna esikuviensa tapaan periksi. Tämän myötä totesimme, että meille on jätetty jäljelle vain yksi vaihtoehto: pyhiinvaellus. Unkarilainen agenttiystävämme oli valmis liittymään mukaan operaatioon ja eilen perjantaina klo 08.58 alkoi matkamme kohti tämänhetkisen oleskeluvaltiomme pääkaupunkia. Sinne saavuimme agenttijunallamme parin tunnin matkustamisen jälkeen ja vastaanottomme oli suorastaan tarunhohtoinen. Ohessa hänestä kuva suoraan Saint-Lazaren edustalta. Parempaa tervetuliaistoivotusta emme olisi voineet toivoa.

Teema: Joulu
Agenttiystävämme kanssa sovittu tapaamispaikka sijaitsi hyvin lähellä Pariisin laskeutumispaikkaamme, joten taitoimme matkan kävellen ja ihastelimme samalla kaupungin jouluhenkeä. Heti nurkan takana törmäsimme ristiriitaiseen näkyyn, joita tämä nykyajan kaupallisuus alati aiheuttaa. Vai mitä sanotte tavaratalosta nimeltä Kevät, joka on verhoiltu psykedeelisesti vilkkuvilla jouluvaloilla?

Mitä Pariisin jouluhenkeen tulee, siihen eivät suinkaan kuuluneet joulupukit, tontut tai tonttulakkeihin puetut nallekarhut, vaan näyteikkuinoihin oli haettu inspiraatiota leveysastetta tai paria kauempaa. Kuka olisi uskonut, että joulua voisivat symboloida Luis Vuittonin laukkua kantava jääkarhu

saati rantaelämää viettävät, aurinkolaseihin pukeutuneet pingviinit (Pariisin joulu on oksymoroneita täynnä).

Näiden lisäksi ikkunoissa vilahteli niin agenttiystävämme tyyliin sopivia kabareetyttöjä kuin muodikkaita afgaaninvinttikoiriakin. Jäimme vähän kaipaamaan vanhaa kunnon Joulupukkia lahjasäkkeineen ja joulukuusineen.

Kahvila: Starbucks
Löydettyämme kohteemme Poissonnièren bulevardilta ja todettuamme, että tapaamiseemme oli vielä tunnin ja vartin verran aikaa päätimme hakea vahvistusta läheisestä paljon asiaankuuluvammin sisustetusta Starbucksista. Sen punavihreä sisustus lumiukkoineen toi jo paljon kotoisamman olon ja kuuma cappucino tarjosi sopivaa vahvistusta. Edellisen yön unet kun olivat jääneet lyhyenpuoleisiksi.

Agentti: 007
Lopulta, paikallista aikaa klo 12.45 koitti suuri hetki. Hieman ennen sitä suuntasimme kohtaamispaikkaamme, Max Linder Panorama -teatteriin. Lunastimme sisäänpääsymme ja astelimme eteishalliin, jossa meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi. Olimme Staratsun kanssa hyvin otettuja, mistä kertonee ilmeemmekin.

Tapaamisemme puitteet eivät olleet vaatimattomimmasta päästä. Salin istumapaikat olivat kolmessa tasossa, istua saattoi niin permannolla, "keskitasolla" kuin parvellakin. Sijoituimme keskimmäiselle osastolle, josta lienee myös ollut optimaalisin näköala. Onneksemme emme saaneet edes liian pitkiä ihmisiä eteemme, joten kokemustamme ei voinut pilata mikään. Tässä vaiheessa tunsimme jo olomme voittajiksi, kaiken kokemamme jälkeen olimme todella tehneet sen! Lopun saatoimme jättää agenttiystävällemme. Ja mitä häneen tulee, huulemme ovat sinetöidyt ja meitä sitoo tiukka vaitiolovelvollisuus kaikesta mitä tapahtui, mutta muutaman asian voinen kaksi ja puolituntisestamme mainita. Odotimme kauluspaitoja, rusetteja, lihaksia, Lontoota ja kelloja, eikä mitään näistä jäänyt puuttumaan. Jos haluatte tietää lisää, suosittelemme ehdottomasti, että menette itse katsomaan. Me menisimme uudestaankin, jos se olisi mahdollista, vähän ikävä jäi.

Ruoka: Pikaista
Tämän huikean kokemuksemme jälkeen agenttitiimimme erosi, ja minä ja Staratsu jatkoimme tehtäväämme kaksin. Ensimmäiseksi siihen kuului tankkaustuokio kaiken kokemamme jännityksen jälkeen, joka oli tehnyt armottoman nälkäiseksi. Sorruimme nääntymyksissämme pikaruokaan, mutta sellaista se joskus tai aika useinkin tien päällä on. Kunhan kotiudumme täältä tukikohdastamme, lupaamme pyhästi noudattaa 007:n ruokavaliota: satunnaisia illallisia viiden tähden eksoottisissa ravintoloissa, joissa niissäkin nautimme enimmäkseen viskiä ynnä muita drinksuja, ja muulla ajalla, no, eihän sitä oikeastaan tarvitse syödä ollenkaan. Työt ja jännitys pitävät kuitenkin ruokahalun loitolla. Kätevää ja tehokasta!

Kello: Omega
Meillä oli vielä muutama tunti aikaa viettää pyhiinvaelluspäiväämme ja tiesimme tasan tarkkaan, mitä haluaisimme vielä nähdä. Koska Champs-Elysées oli edelliselläkin kerralla ollut unohtumaton, se olisi sitä varmasti uudestaankin. Määrätietoisesti suuntasimme kohteeseemme ja kävimme osoittamassa kunniaa ystävällemme. Otoksillamme onnistuimme pysäyttämään hetkeksi bulevardin turismiliikenteen, mikä antoi meille pientä esimakua vallantunteesta. Staratsuun tämä kokemus erityisesti vetosi.

Koristeet: Muovisia
Kävellessämme Omegalta takaisin kohti asemaamme bongasimme muutamia yksittäisiä kohteita, joista osa päätyi vakooja-albumiimme. Vai mitä sanotte tästä ydinreaktoria muistuttavasta, ilmeisesti koristeeksi tarkoitetusta häkkyrästä?

Luntakin melkein näimme, ainakin muovisessa muodossa.

Kyseisen kadun tunnelmassa oli kyllä jotain omanlaistaan henkeä, jota ei isommilla kaduilla tavoita. Vaivattomasti saatoimme kuvitella agenttimme tähän ympäristöön, joko vaihtoehtoisesti siemailemaan tyylikästä viskiään tyylikkäästä lasista tyylikkäässä smokissa tai jahtaamaan liukasliikkeistä vihollisagenttia tyylikkäässä toimintakohtauksessa.

Vielä ennen lähtöä bongasimme agentin virallisen, kaikkein pyhimmän vaatekaupan. Sieltä hän hankkinee siviilissä tarvitsemansa vaatteet. Jos sinäkin haluat olla oman elämäsi agentti, suuntaa tänne!

Illalla junassa olimme väsyneitä mutta onnellisia pieniä apinoita. Päivämme oli kaikkinensa loistava ja syksymme on nyt virallisesti pelastunut. Parempaa pyhiinvaellusta emme olisi voineet toivoa, ja siitä innostuneena Staratsuhan puhkesi tietysti vielä laulamaan kotialttarimme edustalla. Tämä on hänen demonsa, joka lähetettäneen tuotantotiimille seuraavaa elokuvaa ja sen tunnusbiisin etsintää silmälläpitäen. Paljon onnea Bond 50 vuotta valkokankaalla, olet vasta parhaassa iässäsi!

Love: Bond

Katutaidetta

Elokuvan historian luennosta innostuneena haluan esittää pienen taidepläjäyksen suoraan yliopistolta.

Tällä innokkuudella minäkin avaan kirjani ja opiskelen autuaasti hymyillen.

Pitäisikö meidän saada Jyväskylänkin kampusalueelle vähän taiteellista piristystä? Ai niin, eihän niitä museorakennuksia saa sotkea.

Tämä on kyllä jo paljon tutumman näköistä settiä.

Staratsukin nauttii estetiikasta, mutta mieluummin luonnollisessa ympäristössä.

Säätiedotusta

Syksy on edennyt marraskuuhun asti, mikä tuntuu hieman uskomattomalta. Ei muuten, mutta sään suhteen. Nyt pitäisi olla se ankein kuukausi, josta Muumilaakson marraskuu -kirjassa kerrotaan. Ajoittain tarkistan kalenterista, elänkö varmasti oikeaa kuukautta vai onko aika sittenkin pysähtynyt syyskuuhun. Ruoho vihertää ja linnut laulavat. Koska minulla ei hiljaisen lomaviikon jälkeen ole oikeastaan mitään muuta sanottavaa, väännän asiaa tikusta ja päivittelen säätietoja. Sehän ihmisiä aina kiinnostaa.
Kirjoitan tätä paikallista aikaa kahdelta iltapäivällä ja tähän mennessä on tänään saatu niin rankkaa vesisadetta kuin jonkinlainen raekuurokin. Nyt paistaa aurinko. Vaikka olenkin suomalaisena tottunut kaikenkarvaiseen säähän, "meillä on talvella -30 astetta ja puolitoista metriä lunta", sanoisin, että rakeet ovat jotain minulle vähän eksoottista. Täkäläiseen säätilaan ne tuntuvat kuuluvat olennaisena osana. Olen nimittäin nähnyt täällä jo enemmän raekuuroja kuin Suomessa varmaan koko elämäni aikana, enkä edes pahasti liioittele. Yhtenä päivänä raekuuro iski useaan otteeseen, onneksi itse rakeet olivat kuitenkin tavanomaisen kokoisia. Golfpalloja ei ole ainakaan vielä satanut, mutta vettä sitäkin enemmän. Säätila vaihtelee paljon ja nopeasti, sen todistaa tällä hetkellä kuulaana hohtava sininen taivas.
Vaikka ruoho onkin vielä aidan molemmilla puolilla vihreää, puut ovat tiputelleet jo jonkin aikaa lehtiään. Jäätä ei ole, mutta märät lehdet asvaltilla ajavat kyllä saman asian, muutamaan otteeseen olen liukastellut niissä ja melkein vetänyt könyt. Kuinka kotoinen fiilis siitä tuleekaan! Lämpötilakin on selkeästi viilentynyt, viimeksi kuluneiden parin viikon aikana ilmassa on ollut kesäisyydestä huolimatta aistittavissa jo sitä syksyn tunnelmaa, mikä Suomeen iskee syyskuussa. Aurinko ei nouse enää niin korkealle ja lämmitä samalla tavalla, ja iltaisin ja öisin on jo aika viileää. Tuuli tietysti lisää tätä ilman purevuutta, piposta tulee varmaan kohta jo olemaan iloa. Onneksi huoneeni patteri on sentään jo päällä, toistaiseksi ei ole tarvinnut palella.
Huolimatta siitä, että keskustelunaihetta säästä varmasti saisi, olen käynyt siitä keskusteluja hyvin vähän. En tiedä, kuuluuko se small talkiin täällä, vain vaihtarit tuntuvat puhuvan siitä ajoittain keskenään, erityisesti ne, jotka tulevat jostain lämpimästä ja kokevat palelevansa täällä jatkuvasti. Ehkä kansallinen uutiskynnys ylittyy vasta sitten, jos saamme tänne lunta?

Korkeaa kulttuurikukkoilua

Lupaavasti alkanut kulttuurisyksyni on virallisesti pilalla: intoiltuani viimeiset puoli vuotta uudesta Bondista näyttää siltä, etten sittenkään näe sitä valkokankaalla. Tämä kaupunki näyttää sitä kyllä ahkerasti useassa teatterissa, mutta joka ikinen versio on ranskankielinen. Ja minähän en rahojani sille versiolle anna. Tahdon kuulla Daniel Craigin äänen enkä nähdä sen suun liikkeitä. Joten niin kauan kuin en tee ekskua jonnekin, missä sen voi nähdä enkuksi, syömmeni itkeköön verta. Pitäisiköhän lähteä viikonloppuna Pariisiin?

Kulttuurikukkoillaksemme päätimme kuitenkin Dian kanssa tehdä tänään jotain muuta jännää ja ostimme liput Charlie Chaplin -elokuvamusiikkikonserttiin. Minähän olen tätä nykyä jo pienoinen elokuvahistorian kävelevä ensyklopedia, tai ainakin Wikipedia, joten kyseinen teema sopi minulle kuin nyrkki Chaplinin silmään.
Paikallinen ammattimuusikoista koostuva orkesteri, L'Orchestre régional de Basse-Normandie, vetäisi yliopistolla noin tunnin mittaisen konsertin. Olen kerran aiemmin käynyt elokuvamusiikkikonsertissa kotopuolessa, mutta silti tämä onnistui yllättämään nerokkuudellaan. Viihdettä tarjottiin nimittäin sekä kuulo- että näköaistille, sillä konsertti oli järjestetty niin, että valkokankaalla näytettiin elokuvat kokonaisuudessaan ja orkesteri soitti samalla taustamuusikin. Repertuaariin kuuluivat The Immigrant, Easy Street ja The Adventurer. Välillä unohdin kuuntelevani livemusiikkia, tuntui kuin olisin katsonut pelkkää elokuvaa. Mutta se kertookin orkesterin tasosta, musiikki synkronoitui täydellisesti kohtauksiin ja teki tilaisuudesta hienon ja hilpeän elämyksen. Voin vain sanoa, että jos koskaan tarjoutuu mahdollisuus mennä orkesterin esittämään elokuvamusiikkikonserttiin, suosittelen ehdottomasti. Ne eivät oman kokemukseni mukaan jätä kylmäksi.

Tällä hetkellä näin marraskuun kynnyksellä vietän jonkin sortin syyslomaa. Tulevat tentit tosin kolkuttelevat ovella ja kielikurssia oli eilen ja tänään, mutta kirjallisuuden luennoista olen vapaalla. Kaikki ovat kysyneet, mitä teen lomalla, ja vastaus on lähinnä ollut, etten mitään erikoista. Tämä hengailukin tuntuu kyllä oikein kivalta vaihtoehdolta, ja ylihuomenna pitää pestä pyykkiäkin. Voin harrastaa sopivassa määrin kulttuuria, opiskella, katsella Sherlock Jakkia ranskaksi Tubesta ja nukkua pitkään. Jos ei muuta, tulen bloggaamaan.

Kyldyyripläjäys

Kuluneiden parin kuukauden aikana olen saanut jonkinlaisen pintaraapaisun täkäläisestä kulttuurista, näin äärimmäisen kulunutta kielikuvaa käyttäen. Ajattelin, että minun on nostettava kulttuurikissa pöydälle vielä tässä vaiheessa, kun en ole tottunut liiaksi täkäläisiin tapoihini kyetäkseni enää erittelemään niitä. Disclaimeriksi haluan sanoa, että kokemukseni tästä maasta rajoittuvat suurimmaksi osaksi Caeniin sekä tietysti pariin lyhyeen visiittiin Pariisissa. Mutta eihän tarvitse olla aasiantuntija nostaakseen joitakin asioita esille ja vertaillakseen samalla hieman koto-Suomen ja täkäläisen kultturin eroja. Tiettävästi ainakin jotkut lukijat kun ovat näistä aiheista kiinnostuneita. Heittelenpä siis tähän huomioimiani pointteja sekä boksista että sen ulkopuolelta.

Jääkaapinpuute kalvaa edelleen, mutta olen selvinnyt tähän asti yllättävän hyvin. En osaa määritellä, onko jääkaapittomuus kulttuuriero, mutta tästä päästään sopivalla aasinsillalla siihen varsinaiseen eroon eli maitoon. Olen siis juonut täällä sitä ja sen säilyttäminen on onnistunut suhteellisen hyvin. Alussa syyskuun helleaallon aikaan pidin maitoa hyllyssä varjossa muropaketin takana, mutta nyt sään viilennyttyä olen ottanut käyttöön kellarin virkaa toimittavan ranskalaisen parvekkeeni. Ja se tuntuu toimivan, etenkin kun täkäläinen tapa säilyttää maitoa ei vaadi muutenkaan absoluuttisen nollapisteisiä lämpötiloja ja kylmäketjuista huolehtimista: maito myydään kaupassakin lämpimänä. Ei se siis kovin pahaksi ehdi tuossa parvekkeellakaan mennä.

Maidon myyntipakkaukset ovat sekä pahvipakkauksia että muovisia pulloja, jotka molemmat poikkeavat totutusta, ne pahvipakkauksetkin muistuttavat enemmän suomalaisia mehutölkkejä muovisine kierrekorkkeineen. Onnekseni olen bongannut ainakin yhden merkin, jonka maito on rasvatonta, joten sinänsä ei tarvitse valittaa. Enkä oikeastaan enää edes muista, miltä kylmä maito maistuu.

Käsittääkseni täällä ei kierrätetä, ei ainakaan yliopistolla. Kaikki roskat lasia lukuunottamatta menevät samaan roskiin, kai, näin olen käsittänyt enkä ole vielä ainakaan löytänyt kierrätyspisteitä. Tämä hieman sattuu, anteeksi maapallo, mutta toisaalta en välttämättä tässä kämpässä pystyisikään ylläpitämään mitään suurta kierrätyskompleksia. Tällä elämäntavalla yksi roskis lavuaarin alla riittää.

Huoneeseeni kuuluvat talon puolesta kalusteet, ja sanoisin, että niissäkin on omat erikoisuutensa. Vaatekaapin virkaa toimittaa sivusuunnassa avattava hyllykkö, joka on lätkäisty keskelle kämppää. Sen päällä säilytän hedelmiä, ja oikealla näkyvässä sivuhyllyssä muita ruokia.

Sängyssäni on PVC-patja, jota Lady Gaga voisi käyttää seuraavassa gaalassa asunaan. Tyynyni on bratwurst-maggara, ja peittoni koostuu irtolakanasta ja huovasta. Näihinkin asioihin kyllä tottuu yllättävän hyvin, vaikka joskus yöllä herätessäni ja huomatessani potkineeni huovan alas sängystä ja palellessani pelkän lakanan alla olen ikävöinyt pussilakanoita. Kasvatankohan talven aikana Stara-apinan tavoin huomaamatta karvapeitteen lämmikkeekseni?

Mitä tulee yliopistoon, tällä viikolla huomasin, ettei kirjallisuuden rakennuksessa taida olla missään luokissa eikä käytävillä kelloja. En tiedä, onko se kulttuuriero, mutta kunhan mietin. Hyvin jännä sekin. Toisaalta kun ei ole välitunteja, niin eihän niitä kelloja mihinkään tarvitse, luennon loputtua on jo aika kiitää seuraavalle.

Ruokalat ovat oma maailmansa. Ruokalassa tullaan ensin siihen tilaan, josta haetaan ruoat ja kassan kautta siirrytään salin puolelle. Ruokaloissa on useita eri ruokapisteitä, joista saa eri lajikkeita: kalaa, lihaa, kanaa, pitsaa, pikaruokaa. Tästä johtuen ihmiset palloilevat etenkin ruuhka-aikaan holtittomasti ympäri salia ja tönivät toisiaan. Kun oman annoksensa on saanut kerättyä, pitää siirtyä kassajonoon, jonka aikana oma annos pahimmassa tapauksessa ehtii jäähtyä. Mutta onneksi salin puolella on mikrot käytössä, missä ruoan voi käydä lämmittämässä uudelleen. Ruokajuomana on tarjolla vain vettä, sitä haetaan pöytään kannulla. Se on ihan hilpeää, jopa hieman ravintolamaista. Ravintolamaista on myös se, ettei omia ruokailuvälineitä lajitella itse, vaan liukuhihnan kautta ne imeytyvät keittiön uumeniin, jossa joku tekee sen työn puolestani. Ihan kätevää.

Liikennekäyttäytyminen on suomalaiselle hankalasti omaksuttavissa, mutta olen jo pikku hiljaa alkanut päästä siihen sisään. Näin jalankulkijana sääntö numero yksi on, ettei liikennevaloista tarvitse yleensä välittää. Jos mistään ei tule autoa, kävele yli. Se ottaa vieläkin kyllä hieman koville, mutta yritän noudattaa tätä sääntöä ainakin melko usein. Pariisissahan ihmiset kävelivät jalkautuneiden poliisienkin silmien edessä punaisia päin, kun autot joka tapauksessa seisoivat punaisissa. En tiedä, onko punaisia päin käveleminen lainvastaista, mutta eivät poliisitkaan siitä paljon näytä välittävän. Ehkä niitä ei nyt vaan kiinnosta mundaanit pikkurikokset, tai sitten se ei tosiaan edes ole rikos. Kaduille ruikkiminen sen sijaan on, jos muistan ekskursio-oppaamme puheet oikein ajaessamme erään tähän rikokseen syyllistyneen henkilön ohi ja kuikuillessamme häntä bussin ikkunasta. Jos ranskalaiset numerot eivät täysin heitä kuperkeikkaa päässäni, hän taisi muistini mukaan väittää, että sakko tästä toiminnasta olisi jopa 75 euroa tai jotain sinne päin. Hurjaa, kerrankin Suomessa pääsee jossain asiassa halvalla!

Taidan lopettaa tällä erää tähän ja mennä keittämään kupin kahvia induktioliedelläni. Onneksi sen kiihtyvyys nollasta sataan on Jaguaarin luokkaa, kahvikupin kiehumisessa ei kauan nokka tuhise. Myös vessassa käyminen on täällä nopeaa, sillä se kylmä posliini ei ole kovin miellyttävä tuttavuus. Koska tällaiset tavanomaiset ihmiselämälle välttämättömät toiminnat eivät niele täällä paljon aikaa, sitä säästyy rutosti muuhun. Kuten bloggaamiseen.

Testing, testing...

Eilen kirjoitin ensimmäisen tenttini, tai Control continun, jotka ovat osa ainakin joitakin kursseja. Kurssin aikana tehdään silloin tällöin pieniä tenttejä, jotta opiskelijat eivät laiskottele vaan lukevat muulloinkin kuin viimeisenä iltana ennen isoa tenttiä. Minäkin pääsin siis tekemään ensimmäisen tenttini ranskaksi, elokuvan historiaa koskien. En tosin ollut aivan varma tentin olemassaolosta, en tiennyt, ymmärsinkö opettajan puheita edellisellä luennolla oikein, mutta vaihtarikaverin kanssa sitten pohdimme jälkeenpäin, että hän taisi puhua jotain tulevasta testistä. Varmuuden vuoksi päätin lukea ja hyvä niin.

Jos niin sanotusti feilasin, voin hyvällä omallatunnolla syyttää olosuhteita. Kurssin luokkatila on jo lähtökohtaisesti liian pieni koko ryhmälle, joten kourallinen meistä opiskelijoista joutui hakemaan lisää tuoleja naapuriluokasta, jotta mahtuisimme istumaan. Minä istuin sitten opettajanpöydän kulmaa vasten, selkäranka siksakille vääntyneenä ja kirjoittelin siinä tunnin ajan vastaustani. Koska tentti oli ensimmäiseni, en tiennyt käytänteitä enkä sitä, kuinka virallisenoloiset vastauspaperit täytetään. Räiskin henkilötietoni viivoille sen mukaan mihin arvelin kunkin tiedon olevan tarkoitettu ja toivon, että jos erehdyin pahasti viivoista, opettaja osaa päätellä, että se siansaksa tai -suomi tarkoittaa nimeäni.

Valkoisen ruudutonta konseptia muistuttavan paperin välissä oli kaksi värillistä paperia ja yritin kyylätä muilta opiskelijoilta, mikä papereista minun pitäisi valita vastaustani varten. Lähimmät kurssitoverini alkoivat kirjoittaa vihreälle paperille, joten minä tein samoin. Vaikka en lopputuloksestani niin tiedäkään, keskityin kuitenkin tenttiin sen verran tiiviisti, että vasta palauttaessani papereita tajusin, että ne värilliset paperit olivatkin vain suttupapereita ja se valkoinen "konsepti" oli varsinainen vastauspaperi. Kirjoitin siis pelkkää roskaa! Opettaja ei kuitenkaan sanonut paperini saadessaan mitään, joten luotan siihen, että hän kaikesta huolimatta arvostelee tuotokseni. Tuotokseni, joka sisälsi kyllä kaiken minkä aiheesta tiesin, joten kyllä lukemiseni (eli köyhähköjen muistiinpanojen selailu ja tietoaukkojen täydentäminen Wikipedian avulla) tuotti jonkinlaista tulosta. Saimme myös käyttää sanakirjaa, mistä oli apua, vaikka toki aika oli varsin lyhyt kovin kummoisen tekstin kirjoittamiseen.

Joka tapauksessa olen nyt kirjoittanut ensimmäisen tenttini, ja kysymys oli mielestäni ihan mielenkiintoinen, amerikkalaisen ja venäläisen elokuvahistorian määrittelyä ja eroavaisuuksien erittelyä. Ei paha. Ainakin olen sivistynyt jo tähän mennessä tämän taiteenlajin suhteen ja nähnyt monia mielenkiintoisia tuotoksia elokuvan varhaisilta vuosikymmeniltä. Nyt alamme päästä jo mykkävaiheen ohi, jee! Tiedossa on varmasti jatkossakin uskomattomia elämyksiä. Voisinkohan ehdottaa, että katsoisimme joku kerta Pekkaa ja Pätkää?

Tohtori Livingstonet tutkimusmatkalla

Me innokkaat tutkimusmatkailijat halusimme jälleen laajentaa maailmankuvaamme ja kun kuulimme, että saisimme tilaisuuden päästä ottamaan haltuun yhden Ranskan kuuluisimmista matkailukohteista, olimme valmiit seikkailuun. Puolen tunnin jonotuksen jälkeen (sentään meidän ei tarvinnut telttailla koko yötä) pääsimme ajoissa toimistolle ostamaan liput villiin viidakkoon suuntautuvalle ekskursiolle ja eilen sunnuntaina siis suuntasimme Mont Saint-Michelille ja Saint Malon kaupunkiin. Koska olimme niin väsyneitä matkan rasituksista päätimme jättää kirjekyyhkyn lähettämisen tähän päivään. Nyt tunnemme kuitenkin toipuneemme sen verran, että kykenemme jakamaan päällimmäiset tuntomme huikeasta matkastamme.
Aamun urotyönä oli päästä sängystä ylös, mutta siitä suoriuduttuamme tunsimme olevamme voittajia. Ensimmäinen haaste takana, seuraava edessä! Kun selvisimme siitäkin ja pääsimme bussiin ajoissa, saimme koomata rauhassa pari tuntia. Matka Mont Saint-Michelille kesti näet jonkin aikaa, onneksi ihana oppaamme oli jälleen mukana ja viihdytti meitä hauskoilla tarinoillaan: "Poliisilla on tehovalvonta päällä, kuljettajamme joutui jo tänä aamuna puhallusratsiaan. Voinko kysyä, mitä joittekaan tänä aamuna? Kahvia vai teetä?"
Kuski: "Kahvia."
Oppaamme: "Hienoa, siis kahvia ilman alkoholia, tämä tiedoksi kaikille!" Kun tiesimme kuskimme olevan kahviselvä, ei matkallamme ollut mukana huolen häivääkään.
Mont Saint-Michel on vanha, perinteikäs, historiallinen, henkeäsalpaava ja unohtumaton turistirysä Normandian rannikon edustalla. Saaren luostari on yli tuhat vuotta vanha ja täytyihän meidän myöntää, että siinä oli tyyliä. Ohessa yleiskuvaa suoraan kohteesta.

Sinne siis suuntasimme ja kunnon tutkijan tyyliin kolusimme jokaisen nurkan läpi. Jo kierroksemme alkuvaiheessa tutkijaryhmämme törmäsi mielenkiintoiseen ilmiöön, jolle emme keksineet muuta selitystä kuin sen, että Mont Saint-Michelin täytyy olla ensimmäinen virallisesti vahvistettu kohde, jonne alienit ovat käyneet jättämässä puumerkkinsä. Ohessa todistusaineistoa, jota ei ole photoshopattu, se tehtäköön selväksi skeptikoille.

Tämän mykistävän löydöksen jälkeen matkamme jatkui ja törmäsimme muun muassa antiikkiseen apinanpyörään. Sanomattakin selvää, että Dr. Staratsu olisi halunnut kokeilla sitä ja laittaa isot pyörät pyörimään, mutta UNESCOn säännöt kieltävät suojekohteiden käytön sirkusvälineinä. Tyydyimme siis kuviin.

Luostarin sisällä sijaitsi jonkinlainen puutarha, jonka ympäri kävelimme ja tutkailimme arkkitehtuurin hienouksia. Dr. Arvaatte-kyllä-kuka suoritti myös kiipeilytestejä, ja hyvin pilarit kestivät.

Luostarilta laskeutuessamme teimme tuttavuutta paikallisen eläinkunnan kanssa. "Bonjour, olemme ulkomaalaisia tutkijoita. Voisimmeko kysyä muutaman kysymyksen?" Kisumirri vastasi mielellään, mutta kärtti kovasti ruokapalkkaa ja kädessämme olleita eväsleipiä. Pelkäsimme hieman, että kissapeto loikkaa pian niskaamme jos emme pidä varaamme, sen verran pistoksissa se oli. Paikallista temperamenttia...

Matkamme jatkui iltapäivällä Saint Malon kaupunkiin, jonka rannalle parkkeerasimme jeeppimme. Empiiristen tutkimusten myötä olemme tulleet siihen tieteelliseen lopputulokseen, että Ranskassa kaikki muut kapungit ovat esteettisiä paitsi Caen.
"Minä en oikeastaan pidä kauheasti Caenista, minusta esimerkiksi tämäkin kaupunki on paljon kauniimpi."
"Ei, älä sano noin!"
"Mutta se on totta! Tai no, kyllä minä Caenissakin jostain pidän."
"Siitä näkymästä, mikä näkyy huoneesi ikkunasta."
"Juuri niin."

Yksi hauskimmista kohteistamme oli villin luonnon keskelle rakennettu shakkilauta. Dr. Staratsu halusi tietenkin koeajaa sen ja niinpä pelasimme hieman.

Siirroissa sitä tosin piti avustaa, pelin jännitys otti niin kovin tohtorin jaloille ja teki niistä hyytelöä.

Tutkimusretkemme suuntautui myös paikalliseen kahvilaan, pitihän kahvin laatu tarkistaa. Kohteeksemme valikoitui värikäs jäätelöbaari rannan edustalta. Palvelun laadusta tiimimme ei kyllä voinut valittaa, pulju palveli tasaväkisesti niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Tarjoillessaan naapuripöydän pariskunnalle kahvia tarjoilijamies kysyi hyvin ystävällisesti seurueen terrierijäseneltä: "Onhan teillä kaikki hyvin?" Ja täytyy sanoa, että oma tilauksemme oli hienoin täällä saamamme: kuumaa kahvia, jossa oli kermavaahtoa päällä, marengin ja kookosleivoksen kera. Njam. Pakollinen sokeritankkauksemme oli tehokas ja maanmainio ravintokoostumus.

Retken huipentuma oli kuitenkin itseoikeutetusti mikäpä muu kuin Saint Malon the beach. Dr. Staratsun on jo useaan otteeseen todettu olevan kovin kaihoava meren suhteen, mutta tältä rannalta hän löysi jotain unohtumatonta. Kuten kuvista näkyy, kaipuu meren tuolle puolen on kova.

Ja olihan se toki hieno fiilis, kun ensimmäistä kertaa lähestyimme vesirajaa. Saatoimme koskettaa merta!

Mitäpä tästä voisi muuta syntyä kuin seuraava otos. Olkaa hyvät ja nautiskelkaa, se tiivistää Dr. Staratsun sielusta taas kappaleen makusteltavaksi ja fiilisteltäväksi. Laittakaa kaikki tangojalkanne vipattamaan!

Kielikvartetti ja tupakkatauko

Kuinka monella kielellä on mahdollista kommunikoida samaan aikaan? Olen pääasiassa kommunikoinut ranskaksi ja englanniksi, välillä erikseen, välillä sekaisin, satunnaisesti pääsen puhumaan suomea. Olen miettinyt, olisiko kolmas vieras kieli täysin mahdoton muuttuja tähän yhtälöön. Tänään todistin itselleni, ettei se ole: tapasin nyrkkeilytunnilla ruotsalaisen! Jätte kul! Kan vi tala svenska?! Jag älskar Sverige!
Juttelin hänen kanssaan todella älykkäällä ja edistyneellä ruotsillani, ja heittelin lauseiden sekaan niin ranskaa kuin englantiakin, koska ruotsin sanastoni ja ilmaisut ovat auttamattomasti hukassa. Riemukseni kuitenkin huomasin, etten ole aivan totaalisesti unohtanut sitä toista kotimaistakaan, ja ymmärsin jopa hänen puhettaan. Nyt minulla on siis kaveri, jonka kanssa pohjoismaistua ja ottaa haltuun sen viimeinenkin vieras kieli. Ou jee, jag vill åka till Sverige nu!

On mielenkiintoista miettiä niiden ihmisten käsitystä ympäristöstä, joilla on täällä enemmälti maanmiehiä seuranaan. Niin italialaiset, saksalaiset kuin kiinalaiset ynnä muut aasialaiset tuntuvat paljolti hakeutuvan toistensa seuraan ja puhuvat sitten omaa äidinkieltään ja elävät samalla omassa kotoisassa kulttuuripiirissään. Sama juttu on tietenkin amerikkalaisilla ja briteillä, jotka voivat lisäksi puhua miltei kenen tahansa kanssa omaa äidinkieltään. Kysyessäni eräältä amerikkalaiselta, miltä englannin puhuminen täällä tuntuu hän tosin sanoi, ettei oikeastaan pidä siitä, hän haluaisi yrittää puhua enemmän ranskaa, mutta minkäs teet. Minä olen puolestani oikein tyytyväinen, ettei ystävystyminen ja verkostoituminen ole pelkästään ranskan varassa. Jos olisi, istuisin kaiket illat yksin kotona.
En ole tavannut vielä ketään ulkomaalaista, joka osaisi suomea, unkari on toistaiseksi ollut sitä lähinnä, mutta jälleen maanantaina kielemme oli esillä lingvistiikan luennolla. Niinä hetkinä, jolloin pääsen sanomaan jotain suomeksi luennolla ja taululla lukee suomea, tulee hetkeksi jännä tunne, ihan kuin olisinkin Suomessa ja voisin alkaa puhua kenelle vain omalla kielelläni. Sitten tajuan, etten voikaan, ja vaihdan kielen ranskaksi. Onneksi voin suomettua täällä blogissa. Vaikka välillä kyllä tuntuu, että tämä omakin kieli on ihan hukassa. Mitä jos puhunkin vuoden päästä suomea ranskalaisella korostuksella?

Jos kielten välillä seikkaileminen tarjoaa mielenkiintoisia ja tajuntaa avartavia hetkiä, niin harva se päivä kulttuurikin yllättää. Tänään sellainen tapahtui milläs muulla kuin vertailevan kirjallisuuden kurssilla, jonka opettaja on elävä legenda. En ihan tarkkaan ymmärtänyt, kuinka tilanne eteni (keskittymiseni oli heikohkoa, sillä nukuin pommiin ja heräsin kymmenen minuuttia ennen luentoa, mutta kiitos kampusasumisen, ehdin vielä nimenhuudon aikana luokkaan, olen poro!), mutta ilmeisesti eräs tyttö vilkuili tunnilla kaihoisasti kelloaan. Opettaja kysyi häneltä, onko hän ikävystynyt, ja tyttö vastasi, että hänen tekee mieli tupakkaa ja hän katsoi, kuinka kauan hänen pitää vielä odottaa. Mitä tekee opettaja: vitsailee vähän aikaa tupakanpoltosta (ehkä omastaan, en tosin ole aivan varma) ja päästää meidät tauolle. "Menkää tupakalle, jatketaan kohta." Kuinka ihanan boheemia.

I am on fire! Fire? FIRE!

Tänään oli kaunis aamu, johon oli ihana herätä ("antakaa minun nukkua, vielä 10 minsaa torkutusta!"). Linnut lauloivat ikkunani takana (paitsi että siellä ei edes ole puita, joissa ne voisivat istua), aurinko kajasteli horisontista (verhot taisivat kyllä olla kiinni) ja aamu(pika)kahvini oli juuri sopivan lämmintä. Tunsin olevani enemmän elossa kuin koskaan, this is the life! (When you wake up in the morning and your head feels twice the size...) Upeasta aamustani nautiskellen kävelin ("hitto, kello on jo viittä vaille, missä luokassa se olikaan!?") raikasta ilmaa keuhkoihini vetäen kohti kirjallisuuden rakennusta (=bunkkeria), jossa jatkoin täydellistä aamuani (onko niitä sängyn ulkopuolella?) Pragmatiikan luennolla (=yhä melko lailla hepreaa). Hienoa aamuani ei voinut pilata mikään (enää pahemmin), se tuntui vielä unenomaiselta jatkolta makoisien yöunien jälkeen (joista sain nauttia aivan liian vähän). Jokaisen ihmisen pitäisi saada kokea tällainen aamu, jonka rauha ja täydellisyys on rikkumatonta (edelleen olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi antaa nukkua puolille päivin).
Sitten tapahtui kuitenkin jotain, mitä en osannut odottaa. Aamuinen idyllini särkyi ja linnut lakkasivat laulamasta (elämästä tuli lopultakin JÄNNÄÄ!), sillä luulin kesken luennon olevani liekeissä. Sitten tajusin, etten se ollutkaan minä (ihme se olisi ollutkin), vaan koulurakennuksemme (=bunkkeri edelleen, tai kolossi, you name it). Palohälytys alkoi kilkattaa (ACTION!) ja juoksimme kieli vyön alla pihalle mahanaluksemme jalkoja täynnä (opettaja voivotteli tunnin päättymistä ja kertoi seuraavan kerran läksyt, me pakkasimme kamat ja laahustimme muiden perässä ulos). Pelastuimme viime hetkellä kamalalta kohtalolta (eli Pragmatiikan tunnilta). Olen elossa (ja ehdin pankkiautomaatille). THIS is the life (ei luentoja!).
Aamustani siis muodostui kuin muodostuikin hieman epäodotuksenmukaisempi. Toisen kerran elämässäni pääsin kokemaan pelastautumisharjoituksen, ja nyt ehkä osaan toimia täälläkin tositilanteessa. Ehkä. Tai sitten jään keräilemään kamojani, kyttään mitä muut tekevät ja lopulta tukehdun savuun ulko-oven kynnyksellä, kun en ollutkaan tarpeeksi nopea. "Anteeksi, olen vaihto-opiskelija, enkä ymmärrä. Mikä tuo ääni on suomeksi?"

Rakkaat ystävät siellä koti- ynnä muilla rintamilla,

terveisiä Normandian tukikohdastamme! Tuntuu häkellyttävältä ajatella, että siellä kotopuolessa elämä jatkuu entisenlaisena. Täällä se on niin kovin erilaista, aika kuluu niin eri tavalla eikä huomisesta tiedä koskaan. Toivon, että siellä voidaan hyvin ja säät suosivat. Täällä ne eivät ole kuluneella viikolla suosineet, mutta tänään, D-Dayna, tilanne oli onneksi toisin. Auringonpaiste turvasi joukkomme kulkua, kun valloitimme Normandian rannikon.
Valloituskierroksemme, jota johti urhea komentajamme kansainvälisistä palveluista, alkoi aamun sarastaessa puoli yhdeksän jälkeen. Raivasimme ensin tiemme Baueyx'n kaupunkiin, jossa haimme inspiraatiota taistoomme ja tutustuimme Centre Guillaume le Conquérant -museossa Baueyx'n seinävaatteeseen. En tiedä, tunnetteko kyseistä taideteosta sielläpäin, lyhyesti sanottuna kysymys on n. 70 metriä pitkästä ja 50 senttiä leveästä käsinkirjotusta, 1000-luvulta peräisin olevasta seinävaatteesta. Siihen on kirjottu 1064-1066 vuosina tapahtuneita historiallisia tapahtumia, jotka käsittelevät Englannin ja Ranskan suhdetta. 1066-vuonnahan Englanti valloitettiin ja Hastingsissa käytiin kuuluisa taistelu. Noiden sotaisten aikojen kaikuja mekin kuulimme tänään. (Jos haluatte tietää seinävaatteesta lisää, voitte mennä googlaamaan. Kirjepaperia säästääkseni tyydyn vain lyhyeen selvitykseen.) Mainittakoon, että kyseisessä museossa oli seinälaatan mukaan vieraillut myös Walesin prinssi puolisoineen vuonna 1987. Tunsimme kuninkaallisuuden läsnäolon. Se oli kuin imeytynyt museon seiniin.
Bayeux oli oikein viehättävä kaupunki ja kerkesimme maihinnousumme lomassa ihailla jopa maisemia, vaikka matka nopeasti etenikin.

Jotta sallimus olisi puolellamme, piipahdimme myös paikallisessa kirkossa, taisteluonnea ei voi koskaan pyytää liikaa. Oven edustalla tunsimme oman pienuutemme.

Tarkistettuamme joukkomme kunnon Baueyx'ssa etenimme alkuperäisen strategian mukaan ja saavuimme itse rannikolle. Jos olisin runoilija, koittaisin kuvata teille kaikkia niitä tunteita ja ajatuksia, mitä nuo maisemat meissä herättivät, mutta koska en ole, tyydyn jälleen tiiviimpään ilmaisuun, joka toivottavasti koruttomuudessaan kertoo jotain siitä, mitä tuo alue yhä nykypäivänä henkii.

Näissä maisemissa saimme kuulla, mikseivät entisaikojen sotilaat syöneet noina kriittisinä 1940-luvun vuosina mereneläviä: ihmisruumiita nauttineet ravut ynnä muut äyriäiset olisivat koituneet kuolemaksi. Me voimme vain kuvitella, näiden jälkipolville säilyneiden kuvausten perusteella, minkälaista elämä on tuolloin niin monille täällä ollut.

Pienten hetkien verran, kuten kurkkiessamme jo rapistuneesta bunkkerista ulkomaailmaan, minä ja Staratsu eläydyimme heidän tunnelmiinsa. Heidän, jotka kaukana kotimaastaan taistelivat ja yrittivät selviytyä. Heidän, joista moni päätyi tänne, Omaha Beachille:

Perehdyttyämme ensin museossa tätä näkyä edeltäneisiin vaiheisiin (opimme muun muassa, että kypärää käytettiin pesuvatina, istuimena, tyynynä ja kirjeiden ja valokuvien säilytyslaatikkona, ja Staratsu vaikuttui tiedosta, että jo häntä edeltäneet taistelijat olivat poltelleet Lucky Strikea) ja taisteluissa mukana olleiden elämään emme voineet kuin hiljentyä Amerikan lipun ja miltei kymmenentuhannen valkoisen ristin edessä.

Ymmärtääksemme tästä vielä hitusen lisää joukkiomme suuntasi viimeisenä tukikohtanaan The Pointe du Hociin, joka oli yksi Yhdysvaltain hyökkäyskohteista. Maisemat olivat jylhät ja niissä oli kouriintuntuvia todisteita muistuttamassa siitä, mitä historiassa tapahtui. Maasto on edelleen pommien jäljiltä. Paljon paremmassa kuosissa emme olleet mekään, voinen tässä sanoa, sillä eväsvarastomme oli jäänyt olemattomaksi ja miltei kahdentoistatunnin marssi vaati veronsa. Tunsimme kuitenkin vahvistuvamme siitä ajatuksesta, että tiedämme nyt edes vähän, miltä entisajan sotilaista tuntui. Voitte siis olla meistä siellä kotona ylpeitä!

Päivän valloituksemme päättyi iltasella, jolloin saavuimme takaisin tukikohtaamme ja kohtasimme itsensä Majesteetin salaisen palvelun agentin. Hän kiitti komppaniaamme henkilökohtaisesti maihinnousupäivämme urotöistä ja suostui kuvattavaksi kanssamme.

Hän poseerasi British Army L4A1:n kanssa ja oli hyvin pleased to see us. Lupasimme Staratsun kanssa, että poikkeamme piakkoin vastavierailulle, viettäähän Majesteetin agentti tänä vuonna suuria juhlia. Niiden huipentumisen aika on jo ihan kohta! Kuinka nopeasti viikot täällä kiitävätkään!
Tällaiset kuulumiset halusimme nyt jakaa täältä kaukaa, kaukaa merien takaa! Kun muistatte meitä, muistakaa, että meille kuuluu hyvää ja tuvassamme on lämmintä ja mukavaa. Hyvää jatkoa, kunnes jälleen kohtaamme!

Teidän, Miss Behave & Stara-apina, Normandia