Eilen opin filosofian kurssilla, mistä täkäläisessä opetuksessa on kyse. Opettaja tiivisti sen niin ytimekkäästi, että päätin oitis blogata siitä. Opettaja viittasi aiheeseen puhuessaan joidenkin kurssilaisten toistuvista poissaoloista ja tiivisti yliopiston olemuksen seuraavasti: "Tämä on ryhmätyötä, vaikka minä olenkin ainoa joka täällä puhuu taukoamatta." Tuo alun viittaus ryhmätyöhön jäi vähän hämäräksi, mutta loppu on silkkaa asiaa!
Sitä yliopistoelämä täällä hyvin pitkälti on tosiaan ollut. Kuten aiemmin on tullut ilmi, osa opettajista luennoi suoraan papereista sanelemalla ja osa luennoi omin sanoin puhelemalla. Samaa olen kuullut muista tiedekunnista, joten kirjallisuus ei tietojeni mukaan ole mitenkään oma pedagoginen saarekkeensa. Osa opettajista kirjoittaa muistiinpanoja taululle, mutta nämä ovat olleet harvassa. Kirjallisuuden opettajat enimmäkseen vain puhuvat ja opiskelijat kirjoittavat kaiken mitä pystyvät, usein tietokoneilla, jotta he voivat pysyä vauhdissa mukana. Lingvistiikan ja kieliopin kursseilla opettajat ovat myös hyödyntäneet liitutaulua, mistä kaltaiseni visuaalinen (ulkomaalainen) opiskelija voi olla hyvin kiitollinen. Muita havaintovälineitä en ole nähnyt käytetyn, ja Powerpointit ja muut sen kaltaiset ohjelmat ovat kokemukseni mukaan tuntematon käsite. Pääasiassa luokissa ei edes ole moisten ohjelmien käyttöä mahdollistavia välineitä.
Englannin kurssit voi kuitenkin mainita mukavana poikkeuksena. Opiskelemillani kolmella kurssilla opettaja on osannut valita oikein mielenkiintoisia materiaaleja. Juuri maanantaina ollut tenttimme käsitteli Oscar Pistoriuksen murhaepäilytapausta, ja kaltaiseni sala- ynnä muita poliiseja innokaasti harrastava Sherlockisti saattoi olla aika liekeissä. Kun kurssin aikana käsittelimme niin Lance Armstrongin kohua, Sean Pennin Into the Wild -elokuvaa ja amerikkalaisten teinien hidastunutta aikuiseksi kasvamista, koen yleissivistyneeni kurssilla roimasti. Sen lisäksi sain pitää talven ainoan suulisen esitelmäni, jossa puhuin Suomesta ja jonka pitäminen oli silkkaa fiilistelyä. Kerroin ranskalaisopiskelijoille parhaita paloja suomalaisista tavoistamme. Suomi on jäljiltäni heidän silmissään kesämökkeilyä ja ulkohuusseja, saunoja ja saunavastoja sekä hyytävää avantouintia jääreiässä. En tietenkään unohtanut armasta ruokakulttuuriamme, josta valitsin näin kesää odotellessa makkaroiden rillauksen. Eräs opiskelija esitti kysymyksenkin esitelmäni jälkeen ja tiedusteli, onko Suomessa talvella pimeää. Shokeeratakseni kerroin, että kyllä, koulussa tai töissä vilahtaa usein päivän ainoat valoisat tunnit, ja Lapissa se vasta synkkää onkin, kun aurinko ei nouse lainkaan. Hauskaa oli myös toisten opiskelijoiden esitysten seuraaminen, joiden myötä opin mm. kuinka tervehtiä The Queeniä oikein (älä ainakaan erehdy halaamaan, kuten Michelle Obama teki!), mitä on ammattipaini (käsikirjoitettua viihdettä, jossa piestään näyttävästi vastustajia) sekä ranskalaista näkökulmaa kohua herättäneestä Horsegatesta. Hyödyllisiä kursseja siis kaiken kaikkiaan ja on ollut palkitsevaa, ettei aina ole tarvinnut olla se ymmärtämätön vaihtari, joka on kehällä ja vastaa opettajan kysymykseen: "anteeksi, mutten ymmärrä kysymystä." (Näin kävi siis filosofian luennolla ja päätellen vastauksesta, joka oli neljä, opettaja kysyi, kuinka monta jalkaa on Eiffelin tornilla. Hankalaa, kun opettajat eivät pysy kontekstissaan! Mitä hittoa Eiffeli liittyy Descartesiin ja Platoniin, kysyn vaan??)
Niitä mainittuja ryhmätöitä ei ole myöskään näkynyt, ja mielestäni on ikävää, ettei opiskelijoille tarjota mahdollisuutta keskinäiseen työskentelyyn tai edes keskusteluun, kertaakaan luennoilla meitä ei ole laitettu esimerkiksi keskustelmaan keskenämme jostain käsiteltävästä aiheesta. Kommunikaatio tapahtuu käytännössä täysin opettajan kautta, silloin kun sitä on. Tämä taas johtaa siihen, että silloinkin kun opettaja kysyy opiskelijoiden näkökulmaa, kuten kritiikkikurssilla näytelmää ja elokuvia koskien, pakostakin vain muutama opiskelija pääsee ääneen. Omasta puolestani harmittelen vähän sitä, etten ole pystynyt harjoittamaan luennoilla kielitaitoa, sillä kontaktia opiskelijoihin ei ole voinutkaan oikein syntyä. Toisaalta olen saanut rauhassa suhrailla omien papereideni kanssa, mutta toisaalta se on tehnyt opiskelusta aika yksinäistä, yksipuolista ja kaiken lisäksi vieläpä usein tylsää. Vähintään tällainen opetustyyli vaatisi überkarismaattisia opettajia.
Ranskankursseilla meillä on onneksemme ollut tällainen opettaja, ja kun tunnit on pidetty modernissa kielirakennuksessa, käytössä on ollut uudempaa teknologiaa ja Routalempeä hämmästyttäneet muovitaulut, joihin kirjoitetaan tusseilla (liitu ei tartu niihin lainkaan). Kurssien parasta antia on ehdottomasti ollut opettajamme, joka viime tunnilla mm. imitoi albatrossin lentoa. Mikäli tätä tekstiä sattuu lukemaan joku, joka harkitsee Caeniin vaihtoon tulemista ja soutien linguistique -kurssien käymistä, jotka ovat siis maksullisia, voin kuitenkin suositella, että ilmoittautuu ensin kurssille vain yhdeksi lukukaudeksi ja myöhemmin miettii, haluaako jatkaa myös toisella lukukaudella. Opiskelijat on siis jaettu tasokokeen perusteella eri taitotasoryhmiin A, B ja C -tasoille ja opetuksen määrä ja sisältö vaihtelee tasosta riippuen. A-tasolla opetusta on tarjottu kolmesti viikossa, omalla B-tasollani kahdesti ja C:llä kerran. Kurssista saamani hyöty on kuitenkin jäänyt kevyeksi etenkin ottaen huomioon, että opetus on maksullista. Opiskelumme ei ole ollut kovin tavoitteellista, kotitehtäviä ei ole esimerkiksi ollut, ja kieliopista olemme opiskelleet vähän sitä sun tätä, nyt keväällä tosin vähän tavoitteellisemmin. Toisaalta tämä on joustavaa, sillä itsellänikin osa luennoista on mennyt päällekkäin toisten kurssien kanssa, jolloin olen joutunut olemaan poissa, mutta yhtä lailla kurssit ovat tukeneet omaa oppimistani aika vähän. Jos tietää esimerkiksi pystyvänsä opiskelemaan itsenäisesti ja motivaatiota riittää, uskon, että niin voi kehittyä paljon enemmän. Itse hain kursseilta opiskelun pakkoa, mutta ainakaan tämä opettaja ei ole vaatinut meiltä kovinkaan paljon. Toisaalta kurssi tarjoaa mahdollisuuksia ihmisten tapaamiseen ja kommunikointiin, mikä tietysti on mukavaa.
Lukukausi on tässä vaiheessa loppusuoralla, jäljellä on viimeisiä luentoja ja muutama tentti. Ja olen siitä aika helpottunut ja iloinen, koen nähneeni täkäläistä yliopistoelämää jo ihan tarpeeksi. Aika moni muuten tietää ulkomailla Suomen kehutusta koulujärjestelmästä. On siinäkin kehittämistä, mutta aika pitkällä sanoisin meidän silti olevan...
Ps. Tässä linkki Herätyskellomafian blogiin, jonka teksti liikautti jotain sisälläni. Se saattaa liittyä tai olla liittymättä tähän bloggaukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti