Unkari on ollut yksi kuluneen vuoden teemoista, kiitos Dian. Olen oppinut paljon kieltä ja kuullut yksityiskohtaisia juttuja Unkarista ja sikäläisestä kulttuurista. Suomen ja unkarin sukulaisuutta on tullut myös pohdittua paljon, vaikka kauaksi kielinä onkin ajauduttu. Mutta samoissa alkulähteissä kahlataan!
Viime viikon torstaina Dia pyysi minua mukaan unkarilaiseen seuraan, jonka kanssa suuntasimme eräänlaiseen pelitapahtumaan, La nuit du jeu:hun. Neljän unkarilaisen ja yhden suomalaisen voimin kruisailimme Le Gargöön, joka on jonkinlainen tapahtumapaikka täällä, minulle se oli uusi tuttavuus, kaiketi siellä järjestetään mm. erinäisiä tapahtumia, kuten vaikkapa tämä peli-ilta tällä kertaa. Postilaatikkooni tullut mainos kertoi, että siellä voisi pelata niin seura- ja lautapelejä kuin roolipelejä ja pokeriakin. Viimeksi mainittu kiinnostaa minua ilmiönä, mutta kun toistaiseksi olen pelannut sitä vain tulitikkupanoksilla, päätin olla harhautumatta pokeripöytien ääreen. All in -asenne ja amatöörin taidot saattavat olla tuhoisa kombinaatio. Vaikka uskonkin, että kun on paikka, pitää laittaa, riskillä vaan! No, ehkä ensi kerralla, jospa aloitan harrastuksen joskus Suomessa, jotta voin edes teoreettisesti pysyä kärryillä säännöistä. Vaikka onko niillä niin väliä, jos vaan omistaa tyylikkäät aurinkolasit, osaa tilata katu-uskottavasti juomia ja kykenee tilanteessa kuin tilanteessa pitämään pokerinaamansa? Niillähän se Bondikin aina pärjää!
Iltaan sisältyi kaksi salillista peliharrastajia, joista ainakin osa oli epäilemättä elämäntapapelureita: "Tämä on geek-taivas", kuten eräs meistä kommentoi nähdessämme larppaajia ja ties mitä tyyppejä, joita en osaa edes luokitella sen tarkemmin, koska en kovin tarkkaan tunne pelikulttuuria. Shakkeilijoita oli myös useamman pöydän verran. Me valitsimme helpohkoja pelejä, joiden pelaaminen onnistui kielisekasotkusta huolimatta. Kun kokoontuu Ranskassa joukkiolla, jossa yksi ei ymmärrä unkaria, toinen ei osaa ranskaa ja kolmas ei hallitse englantia, on kaaoksen ainekset huolellisesti kasassa. Mutta kielitaitoisina kansainvälisinä ihmisinä luovimme sujuvasti ja pelailu oli kaksin verroin hauskempaa! Erityisesti hilpeyttä herätti peli, jonka oleellisin osa tämän tarinan kannalta oli se, että siinä piti olla nopea ja nimetä korteissa olleita esineitä ja asioita. Sen pelaaminen oli erityisen hauskaa kielisekamelskalla, ja hilpeintä taisi olla minun hihkumani suomenkieliset sanat: "Puu! Huulet! Hämähäkinseitti! Tuo ihme örkki!" Välillä puhuin myös unkaria, josta olen oppinut jo vähintään alkeet, ainakin kissan, koiran, jään ja veden osasin sanoa. Muille opetin sanan omena. Peli oli tarkoitettu ehkä n. 5-vuotiaille, mutta me pelasimme ihan onnessamme monta kierrosta. "Vielä kerran, jooko!"
Iltaa jatkoimme Embuscaden parissa, ja oli hauskaa tutustua uusiin ihmisiin, joiden taustalta paljastui jälleen kerran ihmeellisiä juttuja. Kuulin, että yksi seurueemme jäsenistä on ammatiltaan pelle, ja kysyin aiheesta häneltä peli-illan jälkeen lisää. Paljastui, että hän ei suinkaan ollut mikään punanenäinen kermakakkuhermanni, vaan koulutuksen käynyt ilmapallotaidetta tuottava ammattitaiteilija. Hän oli tullut tänne töihin, ohjelmassa oli kuulemma mm. kaksimetrisen Hämähäkkimiehen luominen. Isoihin tuotoksiinsa hän arvioi menevän palloja yhteensä n. 100 euron edestä; se on aika monta palloa se. Huimaa. Dia nauroi päin naamaani, kun sanoin, etten tiennyt, että tuollaista ammattia voi olla olemassakaan. No, tiesin kyllä, että taikurit tekevät ilmapalloista puudeleita ja papukaijoja, mutta että joku tekee niitä ammatikseen ja tuolla mittakaavalla, wou! Viettämämme illan myötä maailmankuvani laajeni siis vähintään muutaman sadan ilmapallon tilavuuden verran, ja kytemään jäi ajatus, että jos pokeriammattilaisen urani ei sittenkään urkene, ehkä voisin kokeilla ilmapalloja... Miksi en aikaisemmin tullut ajatelleeksi?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti