Korkeaa kulttuurikukkoilua

Lupaavasti alkanut kulttuurisyksyni on virallisesti pilalla: intoiltuani viimeiset puoli vuotta uudesta Bondista näyttää siltä, etten sittenkään näe sitä valkokankaalla. Tämä kaupunki näyttää sitä kyllä ahkerasti useassa teatterissa, mutta joka ikinen versio on ranskankielinen. Ja minähän en rahojani sille versiolle anna. Tahdon kuulla Daniel Craigin äänen enkä nähdä sen suun liikkeitä. Joten niin kauan kuin en tee ekskua jonnekin, missä sen voi nähdä enkuksi, syömmeni itkeköön verta. Pitäisiköhän lähteä viikonloppuna Pariisiin?

Kulttuurikukkoillaksemme päätimme kuitenkin Dian kanssa tehdä tänään jotain muuta jännää ja ostimme liput Charlie Chaplin -elokuvamusiikkikonserttiin. Minähän olen tätä nykyä jo pienoinen elokuvahistorian kävelevä ensyklopedia, tai ainakin Wikipedia, joten kyseinen teema sopi minulle kuin nyrkki Chaplinin silmään.
Paikallinen ammattimuusikoista koostuva orkesteri, L'Orchestre régional de Basse-Normandie, vetäisi yliopistolla noin tunnin mittaisen konsertin. Olen kerran aiemmin käynyt elokuvamusiikkikonsertissa kotopuolessa, mutta silti tämä onnistui yllättämään nerokkuudellaan. Viihdettä tarjottiin nimittäin sekä kuulo- että näköaistille, sillä konsertti oli järjestetty niin, että valkokankaalla näytettiin elokuvat kokonaisuudessaan ja orkesteri soitti samalla taustamuusikin. Repertuaariin kuuluivat The Immigrant, Easy Street ja The Adventurer. Välillä unohdin kuuntelevani livemusiikkia, tuntui kuin olisin katsonut pelkkää elokuvaa. Mutta se kertookin orkesterin tasosta, musiikki synkronoitui täydellisesti kohtauksiin ja teki tilaisuudesta hienon ja hilpeän elämyksen. Voin vain sanoa, että jos koskaan tarjoutuu mahdollisuus mennä orkesterin esittämään elokuvamusiikkikonserttiin, suosittelen ehdottomasti. Ne eivät oman kokemukseni mukaan jätä kylmäksi.

Tällä hetkellä näin marraskuun kynnyksellä vietän jonkin sortin syyslomaa. Tulevat tentit tosin kolkuttelevat ovella ja kielikurssia oli eilen ja tänään, mutta kirjallisuuden luennoista olen vapaalla. Kaikki ovat kysyneet, mitä teen lomalla, ja vastaus on lähinnä ollut, etten mitään erikoista. Tämä hengailukin tuntuu kyllä oikein kivalta vaihtoehdolta, ja ylihuomenna pitää pestä pyykkiäkin. Voin harrastaa sopivassa määrin kulttuuria, opiskella, katsella Sherlock Jakkia ranskaksi Tubesta ja nukkua pitkään. Jos ei muuta, tulen bloggaamaan.

Kyldyyripläjäys

Kuluneiden parin kuukauden aikana olen saanut jonkinlaisen pintaraapaisun täkäläisestä kulttuurista, näin äärimmäisen kulunutta kielikuvaa käyttäen. Ajattelin, että minun on nostettava kulttuurikissa pöydälle vielä tässä vaiheessa, kun en ole tottunut liiaksi täkäläisiin tapoihini kyetäkseni enää erittelemään niitä. Disclaimeriksi haluan sanoa, että kokemukseni tästä maasta rajoittuvat suurimmaksi osaksi Caeniin sekä tietysti pariin lyhyeen visiittiin Pariisissa. Mutta eihän tarvitse olla aasiantuntija nostaakseen joitakin asioita esille ja vertaillakseen samalla hieman koto-Suomen ja täkäläisen kultturin eroja. Tiettävästi ainakin jotkut lukijat kun ovat näistä aiheista kiinnostuneita. Heittelenpä siis tähän huomioimiani pointteja sekä boksista että sen ulkopuolelta.

Jääkaapinpuute kalvaa edelleen, mutta olen selvinnyt tähän asti yllättävän hyvin. En osaa määritellä, onko jääkaapittomuus kulttuuriero, mutta tästä päästään sopivalla aasinsillalla siihen varsinaiseen eroon eli maitoon. Olen siis juonut täällä sitä ja sen säilyttäminen on onnistunut suhteellisen hyvin. Alussa syyskuun helleaallon aikaan pidin maitoa hyllyssä varjossa muropaketin takana, mutta nyt sään viilennyttyä olen ottanut käyttöön kellarin virkaa toimittavan ranskalaisen parvekkeeni. Ja se tuntuu toimivan, etenkin kun täkäläinen tapa säilyttää maitoa ei vaadi muutenkaan absoluuttisen nollapisteisiä lämpötiloja ja kylmäketjuista huolehtimista: maito myydään kaupassakin lämpimänä. Ei se siis kovin pahaksi ehdi tuossa parvekkeellakaan mennä.

Maidon myyntipakkaukset ovat sekä pahvipakkauksia että muovisia pulloja, jotka molemmat poikkeavat totutusta, ne pahvipakkauksetkin muistuttavat enemmän suomalaisia mehutölkkejä muovisine kierrekorkkeineen. Onnekseni olen bongannut ainakin yhden merkin, jonka maito on rasvatonta, joten sinänsä ei tarvitse valittaa. Enkä oikeastaan enää edes muista, miltä kylmä maito maistuu.

Käsittääkseni täällä ei kierrätetä, ei ainakaan yliopistolla. Kaikki roskat lasia lukuunottamatta menevät samaan roskiin, kai, näin olen käsittänyt enkä ole vielä ainakaan löytänyt kierrätyspisteitä. Tämä hieman sattuu, anteeksi maapallo, mutta toisaalta en välttämättä tässä kämpässä pystyisikään ylläpitämään mitään suurta kierrätyskompleksia. Tällä elämäntavalla yksi roskis lavuaarin alla riittää.

Huoneeseeni kuuluvat talon puolesta kalusteet, ja sanoisin, että niissäkin on omat erikoisuutensa. Vaatekaapin virkaa toimittaa sivusuunnassa avattava hyllykkö, joka on lätkäisty keskelle kämppää. Sen päällä säilytän hedelmiä, ja oikealla näkyvässä sivuhyllyssä muita ruokia.

Sängyssäni on PVC-patja, jota Lady Gaga voisi käyttää seuraavassa gaalassa asunaan. Tyynyni on bratwurst-maggara, ja peittoni koostuu irtolakanasta ja huovasta. Näihinkin asioihin kyllä tottuu yllättävän hyvin, vaikka joskus yöllä herätessäni ja huomatessani potkineeni huovan alas sängystä ja palellessani pelkän lakanan alla olen ikävöinyt pussilakanoita. Kasvatankohan talven aikana Stara-apinan tavoin huomaamatta karvapeitteen lämmikkeekseni?

Mitä tulee yliopistoon, tällä viikolla huomasin, ettei kirjallisuuden rakennuksessa taida olla missään luokissa eikä käytävillä kelloja. En tiedä, onko se kulttuuriero, mutta kunhan mietin. Hyvin jännä sekin. Toisaalta kun ei ole välitunteja, niin eihän niitä kelloja mihinkään tarvitse, luennon loputtua on jo aika kiitää seuraavalle.

Ruokalat ovat oma maailmansa. Ruokalassa tullaan ensin siihen tilaan, josta haetaan ruoat ja kassan kautta siirrytään salin puolelle. Ruokaloissa on useita eri ruokapisteitä, joista saa eri lajikkeita: kalaa, lihaa, kanaa, pitsaa, pikaruokaa. Tästä johtuen ihmiset palloilevat etenkin ruuhka-aikaan holtittomasti ympäri salia ja tönivät toisiaan. Kun oman annoksensa on saanut kerättyä, pitää siirtyä kassajonoon, jonka aikana oma annos pahimmassa tapauksessa ehtii jäähtyä. Mutta onneksi salin puolella on mikrot käytössä, missä ruoan voi käydä lämmittämässä uudelleen. Ruokajuomana on tarjolla vain vettä, sitä haetaan pöytään kannulla. Se on ihan hilpeää, jopa hieman ravintolamaista. Ravintolamaista on myös se, ettei omia ruokailuvälineitä lajitella itse, vaan liukuhihnan kautta ne imeytyvät keittiön uumeniin, jossa joku tekee sen työn puolestani. Ihan kätevää.

Liikennekäyttäytyminen on suomalaiselle hankalasti omaksuttavissa, mutta olen jo pikku hiljaa alkanut päästä siihen sisään. Näin jalankulkijana sääntö numero yksi on, ettei liikennevaloista tarvitse yleensä välittää. Jos mistään ei tule autoa, kävele yli. Se ottaa vieläkin kyllä hieman koville, mutta yritän noudattaa tätä sääntöä ainakin melko usein. Pariisissahan ihmiset kävelivät jalkautuneiden poliisienkin silmien edessä punaisia päin, kun autot joka tapauksessa seisoivat punaisissa. En tiedä, onko punaisia päin käveleminen lainvastaista, mutta eivät poliisitkaan siitä paljon näytä välittävän. Ehkä niitä ei nyt vaan kiinnosta mundaanit pikkurikokset, tai sitten se ei tosiaan edes ole rikos. Kaduille ruikkiminen sen sijaan on, jos muistan ekskursio-oppaamme puheet oikein ajaessamme erään tähän rikokseen syyllistyneen henkilön ohi ja kuikuillessamme häntä bussin ikkunasta. Jos ranskalaiset numerot eivät täysin heitä kuperkeikkaa päässäni, hän taisi muistini mukaan väittää, että sakko tästä toiminnasta olisi jopa 75 euroa tai jotain sinne päin. Hurjaa, kerrankin Suomessa pääsee jossain asiassa halvalla!

Taidan lopettaa tällä erää tähän ja mennä keittämään kupin kahvia induktioliedelläni. Onneksi sen kiihtyvyys nollasta sataan on Jaguaarin luokkaa, kahvikupin kiehumisessa ei kauan nokka tuhise. Myös vessassa käyminen on täällä nopeaa, sillä se kylmä posliini ei ole kovin miellyttävä tuttavuus. Koska tällaiset tavanomaiset ihmiselämälle välttämättömät toiminnat eivät niele täällä paljon aikaa, sitä säästyy rutosti muuhun. Kuten bloggaamiseen.

Testing, testing...

Eilen kirjoitin ensimmäisen tenttini, tai Control continun, jotka ovat osa ainakin joitakin kursseja. Kurssin aikana tehdään silloin tällöin pieniä tenttejä, jotta opiskelijat eivät laiskottele vaan lukevat muulloinkin kuin viimeisenä iltana ennen isoa tenttiä. Minäkin pääsin siis tekemään ensimmäisen tenttini ranskaksi, elokuvan historiaa koskien. En tosin ollut aivan varma tentin olemassaolosta, en tiennyt, ymmärsinkö opettajan puheita edellisellä luennolla oikein, mutta vaihtarikaverin kanssa sitten pohdimme jälkeenpäin, että hän taisi puhua jotain tulevasta testistä. Varmuuden vuoksi päätin lukea ja hyvä niin.

Jos niin sanotusti feilasin, voin hyvällä omallatunnolla syyttää olosuhteita. Kurssin luokkatila on jo lähtökohtaisesti liian pieni koko ryhmälle, joten kourallinen meistä opiskelijoista joutui hakemaan lisää tuoleja naapuriluokasta, jotta mahtuisimme istumaan. Minä istuin sitten opettajanpöydän kulmaa vasten, selkäranka siksakille vääntyneenä ja kirjoittelin siinä tunnin ajan vastaustani. Koska tentti oli ensimmäiseni, en tiennyt käytänteitä enkä sitä, kuinka virallisenoloiset vastauspaperit täytetään. Räiskin henkilötietoni viivoille sen mukaan mihin arvelin kunkin tiedon olevan tarkoitettu ja toivon, että jos erehdyin pahasti viivoista, opettaja osaa päätellä, että se siansaksa tai -suomi tarkoittaa nimeäni.

Valkoisen ruudutonta konseptia muistuttavan paperin välissä oli kaksi värillistä paperia ja yritin kyylätä muilta opiskelijoilta, mikä papereista minun pitäisi valita vastaustani varten. Lähimmät kurssitoverini alkoivat kirjoittaa vihreälle paperille, joten minä tein samoin. Vaikka en lopputuloksestani niin tiedäkään, keskityin kuitenkin tenttiin sen verran tiiviisti, että vasta palauttaessani papereita tajusin, että ne värilliset paperit olivatkin vain suttupapereita ja se valkoinen "konsepti" oli varsinainen vastauspaperi. Kirjoitin siis pelkkää roskaa! Opettaja ei kuitenkaan sanonut paperini saadessaan mitään, joten luotan siihen, että hän kaikesta huolimatta arvostelee tuotokseni. Tuotokseni, joka sisälsi kyllä kaiken minkä aiheesta tiesin, joten kyllä lukemiseni (eli köyhähköjen muistiinpanojen selailu ja tietoaukkojen täydentäminen Wikipedian avulla) tuotti jonkinlaista tulosta. Saimme myös käyttää sanakirjaa, mistä oli apua, vaikka toki aika oli varsin lyhyt kovin kummoisen tekstin kirjoittamiseen.

Joka tapauksessa olen nyt kirjoittanut ensimmäisen tenttini, ja kysymys oli mielestäni ihan mielenkiintoinen, amerikkalaisen ja venäläisen elokuvahistorian määrittelyä ja eroavaisuuksien erittelyä. Ei paha. Ainakin olen sivistynyt jo tähän mennessä tämän taiteenlajin suhteen ja nähnyt monia mielenkiintoisia tuotoksia elokuvan varhaisilta vuosikymmeniltä. Nyt alamme päästä jo mykkävaiheen ohi, jee! Tiedossa on varmasti jatkossakin uskomattomia elämyksiä. Voisinkohan ehdottaa, että katsoisimme joku kerta Pekkaa ja Pätkää?

Tohtori Livingstonet tutkimusmatkalla

Me innokkaat tutkimusmatkailijat halusimme jälleen laajentaa maailmankuvaamme ja kun kuulimme, että saisimme tilaisuuden päästä ottamaan haltuun yhden Ranskan kuuluisimmista matkailukohteista, olimme valmiit seikkailuun. Puolen tunnin jonotuksen jälkeen (sentään meidän ei tarvinnut telttailla koko yötä) pääsimme ajoissa toimistolle ostamaan liput villiin viidakkoon suuntautuvalle ekskursiolle ja eilen sunnuntaina siis suuntasimme Mont Saint-Michelille ja Saint Malon kaupunkiin. Koska olimme niin väsyneitä matkan rasituksista päätimme jättää kirjekyyhkyn lähettämisen tähän päivään. Nyt tunnemme kuitenkin toipuneemme sen verran, että kykenemme jakamaan päällimmäiset tuntomme huikeasta matkastamme.
Aamun urotyönä oli päästä sängystä ylös, mutta siitä suoriuduttuamme tunsimme olevamme voittajia. Ensimmäinen haaste takana, seuraava edessä! Kun selvisimme siitäkin ja pääsimme bussiin ajoissa, saimme koomata rauhassa pari tuntia. Matka Mont Saint-Michelille kesti näet jonkin aikaa, onneksi ihana oppaamme oli jälleen mukana ja viihdytti meitä hauskoilla tarinoillaan: "Poliisilla on tehovalvonta päällä, kuljettajamme joutui jo tänä aamuna puhallusratsiaan. Voinko kysyä, mitä joittekaan tänä aamuna? Kahvia vai teetä?"
Kuski: "Kahvia."
Oppaamme: "Hienoa, siis kahvia ilman alkoholia, tämä tiedoksi kaikille!" Kun tiesimme kuskimme olevan kahviselvä, ei matkallamme ollut mukana huolen häivääkään.
Mont Saint-Michel on vanha, perinteikäs, historiallinen, henkeäsalpaava ja unohtumaton turistirysä Normandian rannikon edustalla. Saaren luostari on yli tuhat vuotta vanha ja täytyihän meidän myöntää, että siinä oli tyyliä. Ohessa yleiskuvaa suoraan kohteesta.

Sinne siis suuntasimme ja kunnon tutkijan tyyliin kolusimme jokaisen nurkan läpi. Jo kierroksemme alkuvaiheessa tutkijaryhmämme törmäsi mielenkiintoiseen ilmiöön, jolle emme keksineet muuta selitystä kuin sen, että Mont Saint-Michelin täytyy olla ensimmäinen virallisesti vahvistettu kohde, jonne alienit ovat käyneet jättämässä puumerkkinsä. Ohessa todistusaineistoa, jota ei ole photoshopattu, se tehtäköön selväksi skeptikoille.

Tämän mykistävän löydöksen jälkeen matkamme jatkui ja törmäsimme muun muassa antiikkiseen apinanpyörään. Sanomattakin selvää, että Dr. Staratsu olisi halunnut kokeilla sitä ja laittaa isot pyörät pyörimään, mutta UNESCOn säännöt kieltävät suojekohteiden käytön sirkusvälineinä. Tyydyimme siis kuviin.

Luostarin sisällä sijaitsi jonkinlainen puutarha, jonka ympäri kävelimme ja tutkailimme arkkitehtuurin hienouksia. Dr. Arvaatte-kyllä-kuka suoritti myös kiipeilytestejä, ja hyvin pilarit kestivät.

Luostarilta laskeutuessamme teimme tuttavuutta paikallisen eläinkunnan kanssa. "Bonjour, olemme ulkomaalaisia tutkijoita. Voisimmeko kysyä muutaman kysymyksen?" Kisumirri vastasi mielellään, mutta kärtti kovasti ruokapalkkaa ja kädessämme olleita eväsleipiä. Pelkäsimme hieman, että kissapeto loikkaa pian niskaamme jos emme pidä varaamme, sen verran pistoksissa se oli. Paikallista temperamenttia...

Matkamme jatkui iltapäivällä Saint Malon kaupunkiin, jonka rannalle parkkeerasimme jeeppimme. Empiiristen tutkimusten myötä olemme tulleet siihen tieteelliseen lopputulokseen, että Ranskassa kaikki muut kapungit ovat esteettisiä paitsi Caen.
"Minä en oikeastaan pidä kauheasti Caenista, minusta esimerkiksi tämäkin kaupunki on paljon kauniimpi."
"Ei, älä sano noin!"
"Mutta se on totta! Tai no, kyllä minä Caenissakin jostain pidän."
"Siitä näkymästä, mikä näkyy huoneesi ikkunasta."
"Juuri niin."

Yksi hauskimmista kohteistamme oli villin luonnon keskelle rakennettu shakkilauta. Dr. Staratsu halusi tietenkin koeajaa sen ja niinpä pelasimme hieman.

Siirroissa sitä tosin piti avustaa, pelin jännitys otti niin kovin tohtorin jaloille ja teki niistä hyytelöä.

Tutkimusretkemme suuntautui myös paikalliseen kahvilaan, pitihän kahvin laatu tarkistaa. Kohteeksemme valikoitui värikäs jäätelöbaari rannan edustalta. Palvelun laadusta tiimimme ei kyllä voinut valittaa, pulju palveli tasaväkisesti niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Tarjoillessaan naapuripöydän pariskunnalle kahvia tarjoilijamies kysyi hyvin ystävällisesti seurueen terrierijäseneltä: "Onhan teillä kaikki hyvin?" Ja täytyy sanoa, että oma tilauksemme oli hienoin täällä saamamme: kuumaa kahvia, jossa oli kermavaahtoa päällä, marengin ja kookosleivoksen kera. Njam. Pakollinen sokeritankkauksemme oli tehokas ja maanmainio ravintokoostumus.

Retken huipentuma oli kuitenkin itseoikeutetusti mikäpä muu kuin Saint Malon the beach. Dr. Staratsun on jo useaan otteeseen todettu olevan kovin kaihoava meren suhteen, mutta tältä rannalta hän löysi jotain unohtumatonta. Kuten kuvista näkyy, kaipuu meren tuolle puolen on kova.

Ja olihan se toki hieno fiilis, kun ensimmäistä kertaa lähestyimme vesirajaa. Saatoimme koskettaa merta!

Mitäpä tästä voisi muuta syntyä kuin seuraava otos. Olkaa hyvät ja nautiskelkaa, se tiivistää Dr. Staratsun sielusta taas kappaleen makusteltavaksi ja fiilisteltäväksi. Laittakaa kaikki tangojalkanne vipattamaan!

Kielikvartetti ja tupakkatauko

Kuinka monella kielellä on mahdollista kommunikoida samaan aikaan? Olen pääasiassa kommunikoinut ranskaksi ja englanniksi, välillä erikseen, välillä sekaisin, satunnaisesti pääsen puhumaan suomea. Olen miettinyt, olisiko kolmas vieras kieli täysin mahdoton muuttuja tähän yhtälöön. Tänään todistin itselleni, ettei se ole: tapasin nyrkkeilytunnilla ruotsalaisen! Jätte kul! Kan vi tala svenska?! Jag älskar Sverige!
Juttelin hänen kanssaan todella älykkäällä ja edistyneellä ruotsillani, ja heittelin lauseiden sekaan niin ranskaa kuin englantiakin, koska ruotsin sanastoni ja ilmaisut ovat auttamattomasti hukassa. Riemukseni kuitenkin huomasin, etten ole aivan totaalisesti unohtanut sitä toista kotimaistakaan, ja ymmärsin jopa hänen puhettaan. Nyt minulla on siis kaveri, jonka kanssa pohjoismaistua ja ottaa haltuun sen viimeinenkin vieras kieli. Ou jee, jag vill åka till Sverige nu!

On mielenkiintoista miettiä niiden ihmisten käsitystä ympäristöstä, joilla on täällä enemmälti maanmiehiä seuranaan. Niin italialaiset, saksalaiset kuin kiinalaiset ynnä muut aasialaiset tuntuvat paljolti hakeutuvan toistensa seuraan ja puhuvat sitten omaa äidinkieltään ja elävät samalla omassa kotoisassa kulttuuripiirissään. Sama juttu on tietenkin amerikkalaisilla ja briteillä, jotka voivat lisäksi puhua miltei kenen tahansa kanssa omaa äidinkieltään. Kysyessäni eräältä amerikkalaiselta, miltä englannin puhuminen täällä tuntuu hän tosin sanoi, ettei oikeastaan pidä siitä, hän haluaisi yrittää puhua enemmän ranskaa, mutta minkäs teet. Minä olen puolestani oikein tyytyväinen, ettei ystävystyminen ja verkostoituminen ole pelkästään ranskan varassa. Jos olisi, istuisin kaiket illat yksin kotona.
En ole tavannut vielä ketään ulkomaalaista, joka osaisi suomea, unkari on toistaiseksi ollut sitä lähinnä, mutta jälleen maanantaina kielemme oli esillä lingvistiikan luennolla. Niinä hetkinä, jolloin pääsen sanomaan jotain suomeksi luennolla ja taululla lukee suomea, tulee hetkeksi jännä tunne, ihan kuin olisinkin Suomessa ja voisin alkaa puhua kenelle vain omalla kielelläni. Sitten tajuan, etten voikaan, ja vaihdan kielen ranskaksi. Onneksi voin suomettua täällä blogissa. Vaikka välillä kyllä tuntuu, että tämä omakin kieli on ihan hukassa. Mitä jos puhunkin vuoden päästä suomea ranskalaisella korostuksella?

Jos kielten välillä seikkaileminen tarjoaa mielenkiintoisia ja tajuntaa avartavia hetkiä, niin harva se päivä kulttuurikin yllättää. Tänään sellainen tapahtui milläs muulla kuin vertailevan kirjallisuuden kurssilla, jonka opettaja on elävä legenda. En ihan tarkkaan ymmärtänyt, kuinka tilanne eteni (keskittymiseni oli heikohkoa, sillä nukuin pommiin ja heräsin kymmenen minuuttia ennen luentoa, mutta kiitos kampusasumisen, ehdin vielä nimenhuudon aikana luokkaan, olen poro!), mutta ilmeisesti eräs tyttö vilkuili tunnilla kaihoisasti kelloaan. Opettaja kysyi häneltä, onko hän ikävystynyt, ja tyttö vastasi, että hänen tekee mieli tupakkaa ja hän katsoi, kuinka kauan hänen pitää vielä odottaa. Mitä tekee opettaja: vitsailee vähän aikaa tupakanpoltosta (ehkä omastaan, en tosin ole aivan varma) ja päästää meidät tauolle. "Menkää tupakalle, jatketaan kohta." Kuinka ihanan boheemia.

I am on fire! Fire? FIRE!

Tänään oli kaunis aamu, johon oli ihana herätä ("antakaa minun nukkua, vielä 10 minsaa torkutusta!"). Linnut lauloivat ikkunani takana (paitsi että siellä ei edes ole puita, joissa ne voisivat istua), aurinko kajasteli horisontista (verhot taisivat kyllä olla kiinni) ja aamu(pika)kahvini oli juuri sopivan lämmintä. Tunsin olevani enemmän elossa kuin koskaan, this is the life! (When you wake up in the morning and your head feels twice the size...) Upeasta aamustani nautiskellen kävelin ("hitto, kello on jo viittä vaille, missä luokassa se olikaan!?") raikasta ilmaa keuhkoihini vetäen kohti kirjallisuuden rakennusta (=bunkkeria), jossa jatkoin täydellistä aamuani (onko niitä sängyn ulkopuolella?) Pragmatiikan luennolla (=yhä melko lailla hepreaa). Hienoa aamuani ei voinut pilata mikään (enää pahemmin), se tuntui vielä unenomaiselta jatkolta makoisien yöunien jälkeen (joista sain nauttia aivan liian vähän). Jokaisen ihmisen pitäisi saada kokea tällainen aamu, jonka rauha ja täydellisyys on rikkumatonta (edelleen olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi antaa nukkua puolille päivin).
Sitten tapahtui kuitenkin jotain, mitä en osannut odottaa. Aamuinen idyllini särkyi ja linnut lakkasivat laulamasta (elämästä tuli lopultakin JÄNNÄÄ!), sillä luulin kesken luennon olevani liekeissä. Sitten tajusin, etten se ollutkaan minä (ihme se olisi ollutkin), vaan koulurakennuksemme (=bunkkeri edelleen, tai kolossi, you name it). Palohälytys alkoi kilkattaa (ACTION!) ja juoksimme kieli vyön alla pihalle mahanaluksemme jalkoja täynnä (opettaja voivotteli tunnin päättymistä ja kertoi seuraavan kerran läksyt, me pakkasimme kamat ja laahustimme muiden perässä ulos). Pelastuimme viime hetkellä kamalalta kohtalolta (eli Pragmatiikan tunnilta). Olen elossa (ja ehdin pankkiautomaatille). THIS is the life (ei luentoja!).
Aamustani siis muodostui kuin muodostuikin hieman epäodotuksenmukaisempi. Toisen kerran elämässäni pääsin kokemaan pelastautumisharjoituksen, ja nyt ehkä osaan toimia täälläkin tositilanteessa. Ehkä. Tai sitten jään keräilemään kamojani, kyttään mitä muut tekevät ja lopulta tukehdun savuun ulko-oven kynnyksellä, kun en ollutkaan tarpeeksi nopea. "Anteeksi, olen vaihto-opiskelija, enkä ymmärrä. Mikä tuo ääni on suomeksi?"

Rakkaat ystävät siellä koti- ynnä muilla rintamilla,

terveisiä Normandian tukikohdastamme! Tuntuu häkellyttävältä ajatella, että siellä kotopuolessa elämä jatkuu entisenlaisena. Täällä se on niin kovin erilaista, aika kuluu niin eri tavalla eikä huomisesta tiedä koskaan. Toivon, että siellä voidaan hyvin ja säät suosivat. Täällä ne eivät ole kuluneella viikolla suosineet, mutta tänään, D-Dayna, tilanne oli onneksi toisin. Auringonpaiste turvasi joukkomme kulkua, kun valloitimme Normandian rannikon.
Valloituskierroksemme, jota johti urhea komentajamme kansainvälisistä palveluista, alkoi aamun sarastaessa puoli yhdeksän jälkeen. Raivasimme ensin tiemme Baueyx'n kaupunkiin, jossa haimme inspiraatiota taistoomme ja tutustuimme Centre Guillaume le Conquérant -museossa Baueyx'n seinävaatteeseen. En tiedä, tunnetteko kyseistä taideteosta sielläpäin, lyhyesti sanottuna kysymys on n. 70 metriä pitkästä ja 50 senttiä leveästä käsinkirjotusta, 1000-luvulta peräisin olevasta seinävaatteesta. Siihen on kirjottu 1064-1066 vuosina tapahtuneita historiallisia tapahtumia, jotka käsittelevät Englannin ja Ranskan suhdetta. 1066-vuonnahan Englanti valloitettiin ja Hastingsissa käytiin kuuluisa taistelu. Noiden sotaisten aikojen kaikuja mekin kuulimme tänään. (Jos haluatte tietää seinävaatteesta lisää, voitte mennä googlaamaan. Kirjepaperia säästääkseni tyydyn vain lyhyeen selvitykseen.) Mainittakoon, että kyseisessä museossa oli seinälaatan mukaan vieraillut myös Walesin prinssi puolisoineen vuonna 1987. Tunsimme kuninkaallisuuden läsnäolon. Se oli kuin imeytynyt museon seiniin.
Bayeux oli oikein viehättävä kaupunki ja kerkesimme maihinnousumme lomassa ihailla jopa maisemia, vaikka matka nopeasti etenikin.

Jotta sallimus olisi puolellamme, piipahdimme myös paikallisessa kirkossa, taisteluonnea ei voi koskaan pyytää liikaa. Oven edustalla tunsimme oman pienuutemme.

Tarkistettuamme joukkomme kunnon Baueyx'ssa etenimme alkuperäisen strategian mukaan ja saavuimme itse rannikolle. Jos olisin runoilija, koittaisin kuvata teille kaikkia niitä tunteita ja ajatuksia, mitä nuo maisemat meissä herättivät, mutta koska en ole, tyydyn jälleen tiiviimpään ilmaisuun, joka toivottavasti koruttomuudessaan kertoo jotain siitä, mitä tuo alue yhä nykypäivänä henkii.

Näissä maisemissa saimme kuulla, mikseivät entisaikojen sotilaat syöneet noina kriittisinä 1940-luvun vuosina mereneläviä: ihmisruumiita nauttineet ravut ynnä muut äyriäiset olisivat koituneet kuolemaksi. Me voimme vain kuvitella, näiden jälkipolville säilyneiden kuvausten perusteella, minkälaista elämä on tuolloin niin monille täällä ollut.

Pienten hetkien verran, kuten kurkkiessamme jo rapistuneesta bunkkerista ulkomaailmaan, minä ja Staratsu eläydyimme heidän tunnelmiinsa. Heidän, jotka kaukana kotimaastaan taistelivat ja yrittivät selviytyä. Heidän, joista moni päätyi tänne, Omaha Beachille:

Perehdyttyämme ensin museossa tätä näkyä edeltäneisiin vaiheisiin (opimme muun muassa, että kypärää käytettiin pesuvatina, istuimena, tyynynä ja kirjeiden ja valokuvien säilytyslaatikkona, ja Staratsu vaikuttui tiedosta, että jo häntä edeltäneet taistelijat olivat poltelleet Lucky Strikea) ja taisteluissa mukana olleiden elämään emme voineet kuin hiljentyä Amerikan lipun ja miltei kymmenentuhannen valkoisen ristin edessä.

Ymmärtääksemme tästä vielä hitusen lisää joukkiomme suuntasi viimeisenä tukikohtanaan The Pointe du Hociin, joka oli yksi Yhdysvaltain hyökkäyskohteista. Maisemat olivat jylhät ja niissä oli kouriintuntuvia todisteita muistuttamassa siitä, mitä historiassa tapahtui. Maasto on edelleen pommien jäljiltä. Paljon paremmassa kuosissa emme olleet mekään, voinen tässä sanoa, sillä eväsvarastomme oli jäänyt olemattomaksi ja miltei kahdentoistatunnin marssi vaati veronsa. Tunsimme kuitenkin vahvistuvamme siitä ajatuksesta, että tiedämme nyt edes vähän, miltä entisajan sotilaista tuntui. Voitte siis olla meistä siellä kotona ylpeitä!

Päivän valloituksemme päättyi iltasella, jolloin saavuimme takaisin tukikohtaamme ja kohtasimme itsensä Majesteetin salaisen palvelun agentin. Hän kiitti komppaniaamme henkilökohtaisesti maihinnousupäivämme urotöistä ja suostui kuvattavaksi kanssamme.

Hän poseerasi British Army L4A1:n kanssa ja oli hyvin pleased to see us. Lupasimme Staratsun kanssa, että poikkeamme piakkoin vastavierailulle, viettäähän Majesteetin agentti tänä vuonna suuria juhlia. Niiden huipentumisen aika on jo ihan kohta! Kuinka nopeasti viikot täällä kiitävätkään!
Tällaiset kuulumiset halusimme nyt jakaa täältä kaukaa, kaukaa merien takaa! Kun muistatte meitä, muistakaa, että meille kuuluu hyvää ja tuvassamme on lämmintä ja mukavaa. Hyvää jatkoa, kunnes jälleen kohtaamme!

Teidän, Miss Behave & Stara-apina, Normandia

Ranskalaisten sielunelämää

En osaa vielä paljon määritellä, mikä on ranskalaisten tai ranskalaisuuden syvin olemus, mutta luulen, että tämän viikon aikana olen päässyt siihen vähän lisää kiinni. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olen päässyt juttelemaan jo hieman ranskalaistenkin kanssa, ja he ovat olleet hyvin kannustavaisia. Torstai-iltana sain tästä lisää kokemusta, sillä vietimme iltaa keskustassa ja turvauduimme vanhaan tuttuun ystäväämme, Embuscadeen. Sen avulla ranskan puhuminen on helppoa kuin heinänteko ja kun osaat ranskaa, pääset takuuvarmasti kontaktiin ranskalaisten kanssa. Tosin viime aikoina olen yhtäkkiä tavannutkin vain ranskalaisia, jotka puhuvat englantia. Mutta mikä ettei, keskustelu toimii oikeastaan todella hyvin, kun voi itse puhua ranskaa ja saa vastaukset englanniksi. Ainakin kommunikaatio johtaa johonkin muuhun kuin niihin anteeksipyytelyihin.
Jo aiemmin olen huomannut, että ihmiset ovat hyvin kiinnostuneita ulkomaalaisten taustoista. Ulkona ollessaan saa toistuvasti vastailla, mistä on kotoisin, ja yleensä suomalaistaustaisuudesta ollaan ainakin näennäisesti innoissaan: "La Finlande, c'est cool!" Jo muutaman kerran olen turvautunut näissä tilanteissa varsin köyhään vitsiin: "Joo, on kylmää, varsinkin talvella!" Mutta kai se toimii, ainakin jos ihmiset sattuvat tietämään, että Suomi sijaitsee pohjoisessa ja siellä on talvella lunta.
Tämä yleinen uteliaisuus on kuitenkin mitä parhain tapa tavata uusia ihmisiä. Diana sanoi eilen kaksi sanaa eräälle ranskalaiselle, joka kumartui saman tien hänen puoleensa: "Mistä tulet? Minkä maalainen olet?!" Ennen kuin kykeni vastaamaan, Diana kysyi ensin, miten tyyppi tajusi saman tien, ettei hän ole ranskalainen. "It was two words? How did you know?!" No, tietenkin hän tiesi, olihan hän natiivi puhuja, mutta hän vastasi hyvin ystävällisesti ja jopa pahoittelvaan sävyyn: "Minä vain tiesin, mutta hyvin sinä puhut, ranskassasi ei ole mitään vikaa! Minä vain huomasin, ettet ole ranskalainen, mutta ei se mitään!" Myöhemmin luoksemme tuli eräs ranskalaistyttö, joka jutteli pitkän aikaa kanssamme. Hän selitti, että hänestä on aina mielenkiintoista jutella ulkomaalaisten kanssa, hänestä on hauska kuulla ihmisten taustoista ja tavata muitakin kuin ranskalaisia. Tämänkaltaiset keskustelut tuntuvat seuraavan joka puolelle: vessajonossakin sain selittää, kuka olen ja mistä tulen, ja missasin vuoroni, sillä en halunnut jättää mielenkiintoista keskustelua kesken. Olenhan aina valmis opettamaan ranskalaisia kiroilemaan suomeksi. Vaikka siellä vessajonossa.
Kävimme myös mielenkiintoisen keskustelun erään ranskalaismiehen kanssa, joka avasi meille hieman sitä kuuluisaa ranskalaista sielunelämää, josta olemme yrittäneet niin kovin päästä selville. Nyt ehkä tiedämme, mistä tässä kaikessa on kyse: hänen mukaansa ranskalaiset pelkäävät ulkomaalaisia. Kun ranskalainen tajuaa, että hän on tekemisissä ulkomaalaisen kanssa, hän muuttuu varautuneeksi ja haluaa ensin tarkkailla ja tutkia tilannetta ja ihmistä. Tämä oli hänen analyysinsa, ja ehkä se voisi selittää erinäisiä asioita. Hänellä ei kuitenkaan ollut tätä ongelmaa, samaan syssyyn hän vielä kehui, että puhun muuten jo parempaa ranskaa kuin itse ranskalaiset. Olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että se on Embuscaden ansiota.

Pardon, je ne comprends pas

Jos luit otsikon ja ajattelit, että "en ymmärrä", voit todeta osaavasi ranskaa! Kyseinen lause ja muutamat muut sen ohessa ovat tulleet liiankin tutuksi: "Nous sommes les étudiantes étrangeres", "nous ne comprennons pas", "pardon, je ne comprends pas" ovat kaikki kuluneen kuukauden käytetyimpiä ilmauksia, jotka alkavat olla jo vitsejä. Kyllä, olemme vaihtareita, emme ymmärrä, anteeksi. Tänään toistelin samaa virttä taas nyrkkeilytunnilla, mutta onnekseni löysin pari ranskalaista, jotka harjoittelivat kanssani ja käänsivät ohjeita. Minäkin pysyin paremmin mukana enkä vain mäiskinyt menemään. Juttelin toisen heistä kanssa vielä tunnin jälkeen ja hän sanoi vaan että don't worry, you will soon speak perfect French! Edellisenä päivänä eräs ranskalainen kurssitoverini puolestaan totesi, että puhun jo ihan hyvin (vaikka solkkasin ties mitä ja kysyin koko ajan, ymmärsinkö varmasti hänen puheensa oikein) ja opin varmasti vuoden aikana paljon lisää. Näillä kannustuksilla elän taas loppuviikon! :)
En kuitenkaan oleta, että kielitaitoni kehittyisi itsestään. Tällä viikolla alkoi kielikurssi, joka toimii hyvänä tukena. Maanantaina oli ensimmäinen kerta ja huomenna on toinen, kaksi kertaa siis viikossa, puolitoista tuntia kerrallaan. Olen tässä vaiheessa tasolla B1+, joka ilmeisesti on vielä B1:stä vähän ylempänä. Ottaen huomioon, kuinka schaisse olin kielikokeessa, olen ihan tyytyväinen ja uskon, että ryhmä on minulle juuri sopiva. Ja mitä opettajaan tulee, hän vaikuttaa suorastaan loistavalta. Hän puhuu selkeästi, mutta käski meidän silti pitää huolta, että pysymme hänen puheensa mukana ja ilmaisemme jos emme ymmärrä. Ainakin ensimmäinen kerta vaikutti oikein hyvältä. Opetuksesta en osaa vielä paljon sanoa, tutustuimme ensin toisiimme ja teimme vain pienen luetunymmärtämisen, joten siitä lisää myöhemmin. Joka tapauksessa ehkä noin tusinan verran opiskelijoita sisältävä ryhmämme on hyvin kansainvälinen, jengiä on Brasiliasta ja ties mistä asti. Opettaja vaikuttaa oikein innokkaalta ja kannustavaiselta, ja hän hymyilee hauskasti silmillään. I am on fire! :)
Tarmonpuuskassani tein tänään kielenoppimista edistävän teon. Kävin Claudian kanssa isossa Carrefourissa ja löysin ratkaisun täydellisen ranskan oppimiseen: Disneyn elokuvat. Kun ne vielä olivat tarjouksessa, ostin neljä: pari Le Roi Lionia, Basil Detective privén ja tietysti Le Bossu de Notre Damen! Aion katsoan niitä niin kauan että osaan biisit ja dialogit ulkoa. Tai dialogit pitää oikeastaan opetella kahdesti, sillä puhe ja tekstitykset ovat erilaiset. Kun osaan kaikista neljästä elokuvasta kaikki nämä, olen natiivi puhuja! Ö+++ tasoa!
Sen lisäksi aion opiskella kaiken Bond-elokuvista. Ostin pari elokuva-aiheista lehteä, toinen keskittyy pelkästään Bondiin. Onneksi tämä on sen sesonkiaikaa, ja onneksi lehdet ovat täällä halpoja ja valinnanvaraa on vaikka kuinka paljon, joten aina voi löytää jotain mieleistä. Ja kun kyllästyn lukemaan, katselemme Staratsun kanssa kuvia. Bond-lehden mukana sain myös julisteita, joita olen kaivannut seinälleni. Nyt voin koristella huoneeni!
Tällä viikolla en ole kyllä paljon päässyt kokeilemaan tämänhetkisiä ranskan kykyjäni, sillä kolme luentoa on peruttu jo tähän mennessä. Saa nähdä, onko huomenna kuitenkin täysi päivä. Lieneekö opettajilla joku flunssaepidemia vai mikä menossa? No, on tässä ihan tarpeeksi hommaa näinkin, jos en voi opiskella, katson Leijonakuningasta.

Hänen mielessään on vain Paris!

Staratsu, jonka kaikki menojalat ovat vipattavaista sorttia, totesi, etteivät paikalliset ympyrät enää tarjoa tarpeeksi aktiviteettia ja halusi päästä tutustumaan uusiin huudeihin. Niinpä pakkasimme kimpsumme ja kampsumme ja otimme kurssin kohti Pariisia. Viime torstaina minä kävin ensin kiltisti suorittamassa opiskelullisia velvollisuuksiani ja sen jälkeen lähdimme rautatieasemalle, josta matka jatkui Pariisiin. Junalla matkaan menee pari tuntia, joten pitkälle ei tarvitse matkustaa päästäkseen fiilistelemään suurkaupungin meininkiä. (Äitille tiedoksi, että käyttäydymme täällä Staratsun kanssa esimerkillisesti: matkalla asemalle tarjosin ratikassa vanhemmalle kepin kanssa kulkeneelle rouvalle istumapaikkaa, mutta hän ei huolinut sitä. Meitä ei tarvitse siis hävetä.)

Staratsu oli malttamaton ja kiipeili junassa pitkin seiniä. Minä meinasin kiivetä perässä, sillä en tajunnut, että junalippu olisi pitänyt leimata itse jo asemalla, ja koin kauhunhetkiä lipuntarkastuksen yhteydessä, kun pelkäsin joutuvani vähintään junan putkaan. Suomen passi ja pahoittelut pelastivat, ja nyt tiedän käytännöt. Tullessani tänne tästä toimintaperiaatteesta ei sanottu mitään, mutta nyt osannen matkustaa junassa lainkuuliaisesti.
Aivan kaksin emme matkaan lähteneet, vaan Pariisissa kohtasimme ystävämme Iivin ja Nallen, jotka hekin ovat ulkoimailla seikkailemassa ja tulivat Ranskaan niinkin kaukaa kuin Saksasta. Tapasimme Estin rautatieasemalla ja aloitimme kaupunkimaratonimme suuntamalla Bellevillessä sijainneeseen hotelliin. Huone oli viihtyisä ja vastasi odotuksia, saimme jopa ennakkotiedoista poiketen kaksi sänkyä, Staratsu oli tyytyväinen väljyyteen. Sen sijaan yleisissä tiloissa oli parantamisen varaa: toista kerroksemme vessaa ei saanut lukkoon (jännitystä elämään!) ja toisen käytön opetteluun tarvittiin muutama käynti ("anteeksi sinä seuraava asiakas!"). Onneksi suomalaisina emme hätkähtäneet pahasti sitäkään, että suihkua ei saanut lukkoon. Muuten hotellissa ei ollut mitään vikaa.
Huhujen mukaan Pariisin saa parhaiten haltuun kävelemällä. Me otimme vinkistä vaarin ja varustauduimme torstai-illan maratoniin syömällä terveellistä ja ravitsevaa pikaruokaa. Meistä oltiin Quick-nimisessä puljussa hyvin kiinnostuneita, viereisissä pöydissä suomenkielistä keskusteluamme kuunteli kaksi uteliaanoloista miestä, jotka kumpikin kyselivät kansalaisuutemme perään: "Oletteko saksalaisia?" Emme. "Oletteko englantilaisia?" No, emme kyllä. Suomi on ihmeellinen kieli. (Mainittakoon, että Caenissa meitä arveltiin espanjalaisiksi, en kyllä ole varma, perustuiko veikkaus ulkonäköön vai kieleen. Metsään meni anyway. Alamme mitä ilmeisimmin huokua kansainvälisyyttä.)
Torstai-illan vaelluskohteisiimme kuului jylhä Notre Dame, jonka edustalla kohtasimme eläinystäviä. Ohessa kuva ajoivaloihin pysähtyneestä Basilista:

Se herätti huomiota vähintään yhtä paljon kuin vieressä seisonut Quasimodon kotitalo. Staratsu kaihosi kiipeilemmään pylväisiin, mutta taipui lopulta jatkamaan matkaa, kun lupasimme siirtyä seuraavaksi Eiffelin tornille. Sen näkeminen oli sille suuri elämys, huhupuheiden mukaan romantikko Staratsun sisällä haaveilee häistä tornissa Nykäs-tyyliin. Se oli siis jokseenkin haltioissaan nähdessään säkeinövän tornin puiden lomasta, eikä hohto haihtunut tornin juurellakaan. Staratsuhan on aina haaveillut pääsystä korkeuksiin, kuten nimestä voi päätellä.

Ei siis ihme, että sen suosikkimetroasemakin löytyi Pariisista: Étoilen eli Tähden asemalla Staratsu oli elementissään.

Se alkaa muutenkin päästä täkäläiseen tunnelmaan: iltapalaksi sille maistui patonki, apinakoossa, tietenkin.

Perjantaipäivä kului toisen maratonin merkeissä, piipahdimme vilkaisemassa Notre Damea myös päiväsaikaan, hyvältä näytti edelleen. Sisuksiinkin pääsimme, emmekä voineet olla vaikuttumatta goottilaisromanttisesta tyylistä. Sivukadulta löysimme myös Quasin nykyisen kodin, jonne hän muutti Frollon menehdyttyä. Hänellä tuntuu pyyhkivän hyvin, kauppa käy ja liikevaihto lienee merkittävä.

Ei Pariisia ilman Champs Elyséetä, kuten sanonta voisi kuulua. Kartasta katsottuna kyseinen katu näytti paljon lyhyemmältä kuin sen käveleminen livenä tuntui. Bulevardia riitti, mutta onneksi matkan varrella oli upeita nähtävyyksiä. Ohessa niistä suosikkini.

Kunhan olemme rikkaita, poikkeamme kyseiseen puljuun Staratsun kanssa. Se haluaisi kovasti päästä joskus liikkeeseen, johon päästäkseen soitetaan ovikelloa ja odotetaan, että ovimies avaa oven.
Kadun varrella oli myös pakko pysähtyä syömään, ja kohteeksemme valikoitunut ravintola tarjosi meille ehkä parhaimmat pitsat, mitä olen koskaan syönyt. Mozzarellassa ei säästelty. Eikä kyllä hinnoissakaan, mutta kerrankos sitä Pariisissa. Sellaista se on siellä Guccin ja Luis Vuittonin liikkeiden lomassa kierrellessä.
Lopulta saavuimme Riemukaarelle, mikä oli hyvin riemullista. Liikenne sen ympärillä sen sijaan ei ollut, onneksi olimme jättäneet oman Jaguaarimme kotiin. Siitäkään pedosta tuskin olisi Champs Elysées -tourneen jälkeen paljon jäljellä.
Luxembourgin puisto oli kuitenkin ympäristö, josta viehätyimme erityisesti. Tunnelmaa eivät onnistuneet pilaamaan edes eväsleipiemme ympärillä pörränneet ampiaiset (anteeksi äiti, kiroilin vähän, mutta suomeksi, ei kukaan ymmärtänyt). Staratsu päätti availla ääntään ja teki ulkoilmakonserttidebyyttinsä. Kamerat olivat tietenkin paikalla ja niinpä Staratsu haluaa nyt omistaa esiintymisensä kaikille ihailijoilleen. Maailmankiertueesta ilmoitetaan heti kun sellainen saadaan myydyksi.

Vaihtarin kalenteri, nimesi on Muutos.

Tänään heitin taas iloisesti yhdellä kurssilla vesilintua ja lähdin kokeilemaan toista. Ensi viikolla on jo neljäs kouluviikko, joten ehkä tämä on nyt se lopullinen lukujärjestykseni...
Viime viikolla osallistuin modernin kirjallisuuden luennolle, joka kesti kolme tuntia ja josta ymmärsin yhteenlaskettuna n. 5 minuuttia, ja sekin koostui lähinnä yksittäisistä sanoista. Vakavan harkinnan jälkeen palasin lähtöpisteeseen ja päätin sittenkin kokeilla onneani modernin ranskan kieliopin kurssilla, joka mahtui lukkariini juuri sopivasti vaihdoksen myötä. Ja ensimmäisen demotunnin jälkeen luulen tehneeni oikean ratkaisun: ensinnäkin pystyn kirjoittamaan kunnon muistiinpanot, koska opettaja kirjoittaa taululle! Wuhuu! Toisekseen asiat muistuttivat kaavioineen paljolti suomen lauserakenteen kurssimateriaaleja, joten otin niistä tolkkua! Olin paikalla kylmiltään, käymättä vielä yhdelläkään kurssin luennolla, mutta pääsin jo tämän tunnin aikana aiheeseen kiinni ja olin jäsennystehtävässä oikeilla jäljillä. Sinne päin on jo enemmän kuin ei mitään!
Tunnen pientä epävarmuutta (no, oikeastaan läpikäyn suuria pelkotiloja) sen suhteen, tulenko läpäisemään tenttejä ja saamaan tarpeeksi opintopisteitä. Tämä luento antanee ehkä kuitenkin toivoa, sillä en ehkä ole ihan surkea: vieressäni istunut ranskalaisopiskelija kysyi kaksoistunnilla pitämämme tauon aikana, ymmärränkö luennon asioita. Ymmärrettyäni kysymyksen vastasin, että en osaa vielä oikein kunnolla ranskaa, joten onhan tämä vaikeaa, mutta luulen, että ymmärrän kuitenkin jotain. Kerroin opiskelleeni suomea, joten sitä kautta ymmärrän kielioppia ja lauseenjäsennystä, paremmin kuin kirjallisuutta, näemmä. Hän totesi, ettei ymmärrä luennosta mitään, kaikki on liian vaikeaa. Joten ehkä minun ei tarvitse ihan niin paljon pelätä. Olenhan vieraan kielen opiskelijana ehkä jopa etulyöntiasemassa, kun en osaa kieltä luonnostaan, vaan olen joutunut opiskelemaan kieliopin sääntöjen ja rakenteen kautta. Ja jos munaan tentissä, en ehkä ole ainut. :)
Luennolla tuli muutenkin jokseenkin kotoisa olo, mutta sen ymmärtämiseen tarvitaan vähän sisäpiirin kokemusta. Tämä on siis niille, jotka ovat istuneet sen erään tietyn lehtorin lauserakenteen kursseilla, joilla keskittyminen ei saanut herpaantua hetkeksikään eikä naapurille auttanut jutustella. "Seuraava, seuraava, seuraava!" Jos meillä oli sellainen opettaja, ei täkäläinen versio jäänyt yhtään huonommaksi: kalvojen sijasta käytössä oli liitutaulu, mutta se ei vauhtia hidastanut. Hän oli kuin kone, jonka oikeassa kädessä on liitu ja vasemmalla hän jo pyyhkii kirjoitetun pois, pysyit mukana tai et. Olin auttamattomasti koko ajan jäljessä, mutta sain sentään suunnilleen kaiken kirjoitettua. (Pakko muuten mainita, että opettajien hieroglyfejä on paikoin hämmentävän vaikea lukea. Erään opettajan d näyttää o:n ja l:n yhdistelmältä, ja kieliopin opettajan f:ää luulin ensin kauno-J:ksi, vaikken ymmärtänyt, miksi hän sotkisi tekstauksen joukkoon tyyppikirjaimia. Yritettyäni aikani bongata kuinka hän lausuu tämän koukeroisen kirjaimen tajusin mistä on kyse.)
Täytyy vielä mainita, että vertailevan kirjallisuuden kurssillakaan en ymmärrä paljoa, mutta tänään siellä käsiteltiin runomittaa. Sekin konnotoi erinäisiin tiettyihin fuksiaikoihin, joten mikäpä sen hilpeämpää. Tänään eräs tyttö kysyi lisäselitystä aiheeseen, ja opettaja jutusteli siitä pitkän tovin. Sen jälkeen hän katsoi tyttöä ja kysyi, vieläkö hänellä on jotain kysyttävää. Tyttö vastasi, ettei ole, johon opettaja, tyttöä kohti kumartuen: "Oletteko varma? Teillä on eksyneen katse. Onko teillä vielä jotain kysyttävää? -- Ai ei, no, minä erehdyin." Jos ei muuta, niin sillä kurssilla haluan pysyä jo pelkästään opettajan takia.

Tikusta asiaa

Jos Lawlessin veljessakilla oli omat viidakon lakinsa (onko se oksymoron, jos he kuitenkin olivat miehiä ilman lakia?), tällä viikolla on taas tullut muistutuksia siitä, mikä on paikallinen laki: "Älä kysy neuvoa. Tai jos kysyt, älä ainakaan oleta, että kukaan osaa vastata. Ja jos vastaamme, emme kylläkään ota vastuuta vastauksistamme. Kannattaa tarkistaa vielä kerran jostain muualta."
Kävimme Dianan kanssa kansainvälisten palvelujen toimistolla ja esitimme kysymyksiä. Hämäräperäisestä kielikurssista odottelemme edelleen infoa, mutta eilen kuulimme yllätykseksemme, että sitä olisi jo saatavissa ilmoitustaululla. Palloilimme sinne, mutta ei siellä sitten kuitenkaan näyttänyt olevan mitään, odottelu siis jatkuu. Siitä emme edelleenkään ole täysin varmoja, onko se kurssi, saako siitä pisteitä ja pitääkö se merkitä Learning agreementiin (jonka muuten lopulta sain käsiini tänään!), mutta joku muu oli ainakin merkinnyt. Kyyläsimme pöydällä lojunutta ties kenen paperia vain vähän kohteliaasti sivusilmällä. Ilmeisesti se siis on kurssi ja siitä saa pisteitä (=tuohta!), mikä on loistavaa: lisäpisteet ovat aina tervetulleita siltä varalta, että giljotiinin terä katkaisee joltain toiselta kurssilta siivet [kirj. huom. ?].
Tämän lisäksi minun oli välttämätöntä saada tulostettua erinäisiä papereita ja kysyin, kuinka tulostus yliopistolla tapahtuu. Vastaus ei vienyt minua puusta pitkään ("emme oikeastaan tiedä, etsikää jostain tietokoneluokka, en kyllä tiedä oikein, missä ne ovat, mutta niissä saattaa olla tulostimia, tai en tiedä, onko kaikissa, no, etsikää, eiköhän jostain löydy"). Ranskani on kuitenkin elpynyt sen verran, että aloitettuani kirjallisuuden rakennuksen neuvonnasta päädyin lopulta oikeustieteen rakennuksen pohjakerrokseen, josta sitten sain lunastettua tulostuskiintiötä ja papereita koneelta ulos! Olen voittaja! Ja nyt osaan "tulostaa" ranskaksi.
Elämä täällä koettelee joskus kärsivällisyyttä, joskus mielenterveyttä. Säilyttääkseni zenmäisen asenteeni ja tyyneyteni olen päättänyt kehittää elämästäni tositeeveemäisen seikkailun, joka yhdistää kaksi maailmanmaineeseen noussutta konseptia. Survivors in Caen -elämä on tehokas tapa oppia kieltä, ja se täyttää tyylikkäästi kaikki pedagogiset kriteerit tehokasta oppimista ajatellen. Ohessa sen säännöt ja pelin vaiheet:
1) Aloita etsimällä ongelma.
2) Älä hätäänny, ja jos hätäännyt, etsi vaihtarikaveri. Kaiva esiin sanakirja.
3) Valitse ongelmasi ydinsana (esim. "tulostaa") ja tarkista se sanakirjasta. Paina sana huolella mieleesi ja tarvittaessa tarkista, kuinka se äännetään.
Tässä vaiheessa tiedät sanan, mutta et ole vielä omaksunut sitä, sillä se vaatii sanan käyttöä ja paljon toistoa. Irrallisina sanat eivät jää mieleen, vaan ne on helpompi muistaa kontekstista. Pelin seuraava vaihe rakentuu tämän pedagogisen näkemyksen varaan.
Tässä vaiheessa kuvaan astuu larppausversio Afrikan tähdestä. Valitse lähtöpisteesi, kuten kämppä, ruokala tai mikä tahansa muu paikka, sillä ei ole niin väliä. Voit edelleen pitää ystäväsi mukana, niin opitte sanan yhdessä. Kaverin kanssa voi tarvittaessa kiivetä helpommin myös kielimuurin yli. Kulkekaa eteenpäin kohde kohteelta, kääntäkää kiviä ja kantoja, ja valitkaa tarvittaessa uusi reitti, jos edellinen oli umpikuja. Sääntönä on, että jokaisessa kohteessa kysyessänne neuvoa toistelette mielellään moneen kertaan sanaa, jonka haluatte oppia (esim. " Kysyisin tulostamisesta. Minä haluaisin tulostaa. Miten voin maksaa tulostamisestani? Voiko täällä tulostaa?" Matkan varrella mahdollisesti vastaantulevat toiset vaihtaritutut toimivat hevosenkenkinä, joiden avulla saattaa päästä maaliin hieman nopeammin. Kun lopulta pääsette maaliin ja löydätte tuhannen taalan arvoisen kohteenne tai vaihtoehtoisesti ratkaisette ongelmanne, vaeltakaa juhlan kunniaksi lähimmälle kahviautomaatille ja juokaa kahvit.
Varoituksen sanana todettakoon, että joskus ongelmat kuitenkin jäävät ratkaisematta. Sille tämäkään peli ei voi mitään, mutta jotta pelin keksijä vapautuisi kaikista mahdollisista jälkivastuista, lisättäköön vielä, että joskus asioiden kanssa on vain opittava elämään. Tikkujaan ei voi aina laittaa ristiin, kuten suomalaiskaverini tänään totesi jäätyään ruokalassa ilman hammastikkuja. Sen kanssa on elettävä, mutta ensiharmistuksen jälkeen voi avata mielensä luovuudelle: ehkä hänkin voi ensi kerralla kaivella hampaitaan vaikka haravalla, jos tikkuja ei löydy.