Suomalainen Suomessa suomalaisten keskellä...

Haluamme Staran kanssa palata vielä muistelemaan kotimatkaamme, sillä se oli monivaiheinen reissu se. Näin viikon verran kotioloista nauttineina matkan rasitukset ovat muisto vain ja on varaa jo vähän nostalgiointiinkin!
Viime viikon keskiviikkona heräilin aamulla ysin aikoihin, jotta ehdin syödä ja laittaa kaiken lopullisesti kuntoon matkaa varten. Pakkaaminen oli helppoa, sillä kämppä piti vain pakata täysin tyhjäksi, mutta laukut tuntuivat uhkaavan raskailta jo siinä vaiheessa, kun otin avaimeni ja lähdin raahautumaan kampuksen respaan, jonne palautin avaimen. Pihalla törmäsin kahteen kaveriini ja he kokeilivat matkalaukkuani, joka sisälsi logistisista syistä myös käsimatkatavarani (sen lisäksi mukana oli täyteenahdettu rinkka). "Mitä täällä on? Miksi raahaat jääkaapin mukanasi kotiin?!" Tässä vaiheessa vitsi jopa nauratti, sillä kotimaassa tiesin jääkaappien odottavan! "Joo, ja sen lisäksi siellä on kiviä!" Sanoin myös purkavani osan tavaroista lentoa varten ulos, läppärin ja sen sellaiset. "Ehkä kannattaa ottaa ne kivet myös." Jep, pidän mielessä.
Dia oli ihanasti lupautunut edellisenä iltana tulemaan mukaani asemalle, joten pakkauduimme yhdessä ratikkaan ja köröttelimme keskustan läpi. Dia olisi halunnut auttaa laukun kanssa, mutta sanoin, ettei tarvitse, kun ei hän edes jaksanut nostaa sitä. "It's not 20 kilos, it's maybe 50 or so!" Koska saavuimme asemalle hyvissä ajoin, Dia tarjoutui ostamaan minulle kahviosta välipalaa. Kösi Dia! <3 Oli kiva viettää vielä hetki yhdessä ennen kuin Dia raahasi apunani laukut junaan, jossa ystävällinen miekkonen tarjoutui nostamaan matkikseni laukkuhyllylle. Kuinka ihanaa avuliaisuutta!
Junamatka Pariisiin sujui jouhevasti ja rennosti, päätin pitää kiinni step-by-step -asenteesta ja olla ajattelematta metromatkaa lentokenttäbussille ja kentälle. Ja hissejä päätin käyttää aina kuin mahdollista! Niinpä kun aloitin Saint Lazaren asemmalla raahautumisen metroon bongasin lähimmän hissin ja laskeuduin sillä metrokerrokseen. Portaita tuntuu aina ilmestyvän metroihin juuri silloin, kun on paljon kantamuksia, mutta pitkillä käytävillä ja liukuportaissa kulkeminen oli aika mukavaa, niitä fiilistelin jokaisen askelman edestä. Ja jälleen eräässä portaikossa luokseni ilmestyi mies: "Tarvitsetko apua?" Kanniskelun lomassa hän alkoi jutella minulle englanniksi ja kysyi, olenko ensimmäistä kertaa Pariisissa. Sen jälkeen hän kysyi, mistä olen kotoisin, ja taisin yhteyskatkoksen vuoksi jäädä hänelle mieleen englantilaisena, vaikken niin kyllä sanonut. No, England tai Finland, whatever! Onhan ne aika lähellä toisiaan, kolmen kirjaimen ero ei ole paljon.
Metromatkaan sisältyi yksi vaihto, mutta kun tiesin, että koko ajan olen lähempänä Denfert-Rochereaun asemaa, löysin jostain lisäenergiaa ja päätin pysytellä hyvällä ja energisellä tuulella. Viimeiset portaat metrotunnelista kävelin raahaten matkalaukkua, ihan sama, vaikka se kolisisi portaissa, ei siellä mitään särkyvää ole. Viiden tunnin matkustuksen jälkeen pääsin sitten jo bussiin, jolla kruisailin suoraan Orlyn kentälle. Onneksi kyseessä oli tuttu kenttä, jolta lähtemisessä oli ympyrän sulkeutumisen tuntua, sinne kun tulin juuri syksylläkin.
Olin kentällä hyvissä ajoin, n. 2,5 tuntia ennen koneen lähtöaikaa, joten ehdin hyvin hoitaa laukkushow'n ennen check-iniä (joka piti hoitaa ihan virkailijalla, sitä ei voinut tehdä automaatilla). Menin siis hieman sivummalle, leväytin laukkuni auki ja aloin kasata käsimatkatavaroitani reppuun. Päätin sulloa sen niin täyteen kuin mahdollista ja toivoa, että painorajat eivät pauku rikki. "Vielä nämä lenkkarit reppuun, eiköhän se ole siinä." Mallailin laukkua kädessäni, tässä vaiheessa se alkoi tuntua jo inhimilliseltä, "toivotaan, että läpi menee"! Sitten suunnistin oikealle lähtöselvitystiskille, jolla olikin jo Suomeen matkaavien jonoa. Selkäni takaa kuulin suomeksi kysymyksen: "Pitäisikö nämä laukut punnita?" Joo, pitäisi. Kun ihan lähettyvillä oli vaaka, päätin mennä sen kautta. Sekä uteliaisuudesta, jotta voisin brassailla kanniskeluponnisteluillani, että välttääkseni ikävät säädöt selvityksessä. Ensin rinkka: hyvin menee, 11,6 kg. Sitten matkalaukku. Ja tadaa, tasan 20,0kg! Kysykää minua, jos tarvitsette vaakaa! Repun painon ollessa kevyet 6,7 kg kaikki oli siis kunnossa. Selvitys oli jonosta huolimatta nopeasti ohi ja pääsin etiäpäin. Menin saman tien turvatarkastukseen, jossa boarding passini ei meinannut toimia, mutta virkailija havaitsi vian olevan lukijalaitteessa, joten ei hätää, olin matkakelpoinen edelleen. Staratsukin pääsi salamatkustamaan ongelmitta, joten tässä vaiheessa olimme jo selvillä vesillä. Ennen lentoa hörpin automaattikahvia, mussutin eväitä ja ostin pari tuliaista, joista toiseen Stara iski hieman silmänsä. Univormu sen tekee...
Boardaus alkoi hieman odotettua myöhemmin, mutta koneeseen pakkauduimme rivakasti henkilökunnan uhkailtua, että lähtö viistyy tunnilla, jos emme ehdi annetun ajan sisällä valmiiksi. Suomalainen kapteeni toivotti meidät tervetulleiksi ja koneen noustessa tuli kevyt ja vapaa olo; seuraavan kerran alas vasta kotona! Matka meni rennosti ja mukavasti, tässä vaiheessa saatoin jo todeta olevani voittaja.
Kone laskeutui puoli tuntia etuajassa Helsinkiin ja minä lähdin etsiskelemään matkatavarahihnaa. Selviydyttäni loistavasti suurkaupungissa eksyin hetkeksi Helsinki-Vantaalle ja mietin, mistä uloskäynnistä minun pitikään mennä, ykkösestä vai kakkosesta, a:sta vai b:stä. Kysyin jo lennolla olleelta vierustoveriltanikin, mistä saisinkaan laukkuni, ja totesin kävelleeni porttini ohi. Tyhjillä käytävillä haahuilun jälkeen löysin kuin löysinkin oikeaan paikkaan ja menin odottelemaan laukkujani. Majapaikka oli yöksi tiedossa Helsingistä ja soitettuani majatalon isännälle hän kehotti ottamaan taksin. Huipensimme siis 12-tuntisen matkamme Staran kanssa reteästi loikkaamalla mustaan Mersuun, jolla kruisailimme pimeässä kevätillassa Suomea fiilistellen. Nahkapenkki tuntui mahtavalta luksukselta, tällaiseen matkaamiseen voisi tottua!
Perillä kuittasin vielä Dialle turvallisen paluuni Suomenmaalle ja nautiskelin hartaudella iltapalan, ruisleipää, maitoa, suklaata ja Laitilan limpparia, nam! Isäntäni piti hyvää huolta voinnistani ja tuntui mahtavalta saada kunnon suihku koko päivän hikoilun jäljiltä. Seuraavanä päivänä heräsin lihakset jumissa, lieneekö johtunut kantamisesta vai yöllisistä punnerruskilpailuista...
Torstaina fiilistelin kaunista aurinkoista päivää ja mietin, että sitähän voisi vielä vaikka joskus helsinkiläistyä. Pariisin jälkeen pehmeä laskeutuminen Suomen kyläyhteisöön tuntui hyvältä ennen kehä kolmosen ulkopuolelle siirtymistä. Suomen liput liehuivat joka puolella ja tunsin oloni hyvin isänmaalliseksi. Oi maani Suomi! Ruisleivät ja jääkaapit!

Mitä tänne jää?

Staratsun kanssa jo mietimme, mitä tänne jää, kun lähdemme täältä. Se päivä ei ole vielä tänään, mutta huomenna kuitenkin. Iltapäivällä aloitamme reissumme kohti Pariisia ja siellä sitten lentokentälle, illalla lähtee lentomme kohti Suomea. Himaan, olemaan siellä!
Viimeksi kuluneet puolitoista viikkoa olemme olleet enemmän tai vähemmän reissussa, joten loppuajat ovat kuluneet laadukkaassa suomalaisseurassa ja nyt pari päivää olen pakkaillut ja siivonnut, armottomasti. Pestyäni kaiken kahteen kertaan femme de menage oli tyytyväinen kädenjälkeeni ja sain kämppätarkastuksen läpi. Nyt ikkunatkin hohtavat puhtauttaan, ja luulen, että kämppä on priimampi kuin tullessani konsanaan. Kamatkin alkavat olla jo aika pitkälti kasassa, ja vaikken ole ostanut täällä paljon mitään, laukut näyttävät jokseenkin läskeiltä. Tavaraa on kaksi isoa laukkua ja käsimatkis pitää ottaa vielä erikseen koneeseen, jotta läppäri pääsee myös turvallisesti kotiin. Huomenna on siis tiedossa armotonta roudaamista, jotta kaikki saadaan lentokentälle. Mutta kotona odottaa vohvelien ja tuoreen kahvin tuoksu, sen voimalla!
Täällä on jo aika kesäinen fiilis, ainakin jos ajatellaan Suomen keskimääräistä kesää. Kotona päässemme fiilistelemään vielä keväistä ilmaa ja seuraamaan kesän saapumista, vähän niin kuin toiseen otteeseen tänä vuonna. Täällä onnistuin jo polttamaan itseäni, huhtikuun aurinko on vaan niin petollinen etelässä. Naamassani on pesukarhumaiset valkoiset rajat silmien ympärillä, kiitos silmälasien, ja kädessä menee hupparin hihan rajat. Ei aurinkoa minulle enää, kiitos! Onneksi Suomessa ei ole näin petollista kuin ehkä keskikesän pahimpien aurinkoisten hellepäivien aikaan keskipäivällä, jos niitä sattuu olemaan.
Koulu loppui jo jokin aika sitten ja viimeinen tentti oli viime viikolla, joten täällä on saanut lomaillakin. Mihinkään erityiseen nostalgiointiin tässä ei kuitenkaan taida olla tarvetta, on kiva lähteä kotiin, siellä on kuitenkin kaikki minun tavarat ja tuttu haju, vaikkei verstasta olekaan. Ja tietty odotan innolla jääkaapin jälleennäkemistä, ja toimiva netti, miltä se mahtaakaan tuntua! Kun pääsee netin valtaväylille 24/7 ilman keskeytyksiä. Wou! Myös pussilakanat, kahvinkeitin ja ruisleipä herättänevät jonkin aikaa uutuudenviehätyksen tunteita. Ja telkkari, mitähän sieltä tulee?
Tänä iltana taidan vielä nähdä vähän ihmisiä ja koitan saada nukuttua sen verran, että jaksan toikkaroida kotiin asti. Onneksi matkalaukussa on pyörät alla ja rinkkaa kelpaa kannella. Ja ainakin saamme matkustaa fiiliksellä: huomenna on toisen maailmansodan voiton juhlapäivä. Sen voisi sanoa huipentavan myös kokemamme sotakulttuurielämän, tiedämmehän tosiaan maailmansodista ja Normandiasta kaiken tietämisen arvoisen. "Sä tsiigaat voittajaa!" Matkustajan motto, tavaroihinsa hukkuvan vaihtarin motto!