Aufschneider!

Koska olemme Staratsun kanssa koukussa vauhtiin ja vaihdamme mielellämme maisemaa säännöllisin väliajoin välttääksemme polttavaa maata tassujemme alla, päätimme suunnata uusille kulmille. Suuntasimme kohti tämänhetkistä naapurimaatamme Saksaa edellisen viikon torstaina. Koska olimme maksaneet sievoisesti menolipusta, emme halunneet missään nimessä myöhästyä Saksan junasta. Niinpä matkamme alkoi Caenista jo ennen viittä junalla, jolla menimme ensin Pariisiin ja siellä siirryimme Estin asemalle. Meillä oli reippaasti aikaa hengailla ennen junan lähtemistä, joten kävimme aamukahvilla ja fiilistelimme aseman tunnelmaa. Staratsu halusi luonnollisesti aloittaa poseerauksen heti matkan alussa. Se halusi samaan kuvaan ranskattaren(?) kanssa. Yhdeksän jälkeen kapusimme junaamme, tosin pientä jännitystä aiheutti junan tietokoneen virhellinen ilmoitus, jonka mukaan juna olisi ollut lähdössä minne lie Müncheniin ties mihin aikaan iltapäivällä viiden jälkeen. Oikeassa junassa kuitenkin olimme ja saatoimme oikaista rennosti penkkiin ja valmistautua pitkään matkaamme. Ohituskaistat eivät olleet käytössä, joten matka kesti kaiken kaikkiaan miltei kuusi tuntia. Välissä jaloittelimme Mannheimissa, jossa vaihdoimme junaa. Koska edellinen juna oli hieman myöhässä, vaihtoaikamme kutistui muutamaan minuuttiin ja tarkistettuamme, että olimme kiipeämässä oikeaan junaan, loikkasimme vain lähimmästä ovesta sisään. Se sattui olemaan ykkösluokan vaunu, josta konnari tuli heti hätistelemään meidät ulos: "Onkohan teillä lippu ykkös- vai kakkosluokkaan? Kakkonen on tuolla päin." Näytämmekö todella niin rahvaalta? Eikö ne muka tienneet, keitä me ollaan?!

Joka tapauksessa junat kulkivat suunta kohti pohjoista ja saimme virittäytyä saksalaiseen tunnelmaan ennen määränpäätämme, Mannheimin jälkeen saattoi tosiaan todeta vaihtaneensa maata. Pääasiassa olimme ymmärtämättömiä ummikoita, mutta siitä huolimatta harjoitimme hieman junassa olematonta kielitaitoamme. Luulen, että loppumatkan vierustoverimme luuli minua jopa saksalaiseksi. Olemme kielitaitoisia! Danke! Bitte! Aufschneider! Staratsu tosin pysytteli tässä vaiheessa laukun uumenissa, sille iski tilapäinen ramppikuume uuden kulttuurin keskellä. Senkään malja ei taida olla ylitsevuotavainen.

Kolmen jälkeen, matkustettuamme noin kymmenen tuntia, saavuimme viimein perille. Göttingen, kuuluisien Nobel-voittajien ynnä muiden silmäätekevien saksalaisten kaupunki avautui silmiemme eteen aurinkoisena ja viileänä talsiessamme kohti majapaikkaamme. Koska vierailimme ystävän luona, pääsimme kodinomaiseen majoitukseen. Staratsu asettui heti taloksi ja tervehti ystäväänsä Nallea. Nalle hieman ujosteli, mutta pian se alkoi poseerata kuin vanha tekijä.

Göttingen ottaa ilon irti kaikista mahdollisista kuuluisuuksistaan, joihin kuuluu jo mainittuja Nobelisteja ja heidän lisäkseen muun muassa kirjailijoita, kuten Grimmin veljekset, jotka ovat hengailleet siellä. Kuuluisuudet ovat tavallisesti saaneet ainakin kadunpätkän itselleen, mutta nämä jätkät on ikuistettu jopa patsaaseen.

Oman kuolevaisuutemme kohtasimme hautausmaalla, joka oli verhoutunut kevyeen lumeen, kuten kuvista voi päätellä. Ilma oli selkeästi kylmempää kuin Ranskan suunnalla, mutta ei sentään liian viileää, kun olimme varustautuneet kunnon vaatteilla. Staratsu ei tietenkään palele karvapeitteensä alla, vaan herkisteli tätäkin hetkeä ruusun äärellä. Staratsu sai osakseen vikittelyä ja käsisuudelmankin, mutta haluaa säilyttää yksityisyytensä eikä suostu kertomaan enempää k.o. naisesta, ja salaisuudeksi jääkööt tilanteesta otetut kuvatkin. Tai no jos hinnasta sovitaan...

Pelkkä kulttuuri ja maisemat eivät valitettavasti riitä ruoaksi, vaikka niitä kuinka paljon nauttisi, ja suuntasimme paikallisen yliopiston Mensaan. Kassan nainen oli hilpeällä tuulella, minkä syyksi paljastui alkamassa ollut loma, ja hän vitsaili minulle jääkylmistä kolikoistani. Ja minä jopa ymmärsin tämän vitsin! Olen selkeästi piilokielitaitoisempi kuin ikinä olisin voinut kuvitellakaan. Onneksi kylmä valuuttani kelpasi maksuvälineeksi (Saksaan ei muuten missään nimessä kannata mennä ilman käteistä!) ja sain annokseni. Pitihän sitä kokeilla aitoa bratwurstia tai ainakin jotain makkaraa sinne päin, ja hyvää oli!

Jälkkäriksi kävimme tyylikkäässä kakkukahvilassa Cron & Lanzissa, jossa oli jos jonkinlaista kakkusta ja hekkusta, päänvaivaa tuotti lähinnä runsaudenpula. Koska olen aloittanut tämän ruokapostauksen, lisään tähän vielä otoksen kakkupalastani, joka ei syötävyydeltään ollut ihan piece of cake. Kova suklaapäällyste oli hyvin hankala murtaa, joten syöminen oli hieman epäsiistiä. Tunnelma puljussa oli kyllä kuin Titanicin ykkösluokassa konsanaan.

Lauantaina päätimme olla lähiseutumatkaajia ja suuntasimme Alfeldiin noin 40 minuutin junamatkan päähän. Kyseessä oli hyvin pieni sympaattinen kaupunki, jossa bongasimme muun muassa kirkon. Sen edustalla suoritimme teknistä tutkintaa ja analysoimme löytämäämme hylsyä. Tutkimusryhmämme päätyi tulokseen, että Alfeldissa pelataan epäilemättä kovaa peliä.

Onneksi me olimme siellä vain lyhyellä piipahduksella, jonka aikana bongasimme monta sanaa suomea ympäristöstämme: tehtaan nimeltä Sappi, ravintolan nimeltä Kavala ja ilmeisesti jonkinlaisen vanhustenhoitopalvelun nimeltä Kahle.
Iltapäivä huipentui vierailuun italialaisessa kahvilassa, jossa meitä palveltiin sekä saksaksi että italiaksi. Kielitaitoinen sympaattinen tarjoilijamme halusi tietenkin tietää, mistä päin eksoottisen asiakkaat tulevat. Suomi on paitsi ihana salakieli ulkomailla, myös hyvä kiinnostuksenherättäjä. Kansainvälisessä hengessä päädyin tietenkin amerikkalaiseen jäätelöluomukseen: se on Aku Ankka!

Ja luonnollisesti kohtasimme myös ystävämme, joka tunnetusti on matkannut maat ja mannut ja tuntee mitä eksoottisimmatkin kohteet kuin omat taskunsa. Mihin ikinä menemmekin, aina hän on siellä. Pakollinen palvontakuva siis tässä.

"Oi Bond, jos me oltais sä, niin kyl mekin oltais meijän kaa!"

Alfeldista palasimme iltapäivän kiertelyn jälkeen Götikseen ja illalla nautimme hyvässä seurassa ranskalaisen illallisen, crêpejä (joita olin aiemmin syönyt makeina versioina, nyt suolaisena saksalaisluomuksena) ja ranskalaista kuivaa siideriä, jonka kyljessä oli havainnollistava varoitusmerkki: raskaana oleva nainen ja ruksi päällä. Vai tarkoittikohan se, että ei suositella laihduttajille? Ilta huipentui tähtisädetikkuiluun, jota en ollutkaan aikoihin harrastanut. Sädetikku vaikutti ensin suutarilta, mutta lähtihän siitä sokka lopulta irti ja sitten oltiin vaan liekeissä!


Kun nyt Saksan puolelle matkustimme, reissuun kuului luonnollisesti myös metropolin haltuunotto. Sunnuntaina suuntasimme Berliiniin, arvollemme sopivasti ykkösluokassa tietenkin. Tässä junassa onneksi tiedettiin keitä me ollaan eikä kukaan tullut ohjailemaan meitä ovelta karjavaunuun. Ja kyllä ykkösluokassa matkustamisessa on puolensa. Ovet aukenivat edessämme ajatuksen voimalla, penkeissä oli riittävästi tilaa itse kenenkin egolle ja konnari kanniskeli meille saksalaista suklaata. Tähän voisi tottua! Suosittelemme panostamaan laatuun, eikä tartte ahistaa koska sehän on massii vaan! Staran asenteella. Sanoi Staratsu Berliinissä puistossa istuskellessaan.

Staratsu innostui laulamaan, pääkaupungit ovat selkeästi sen heikko kohta, mutta ennen uuden sinkun videon kuvaamista fiilistelimme itse kohteen kulttuuria. Bongailimme katutaidetta ja Staratsu löysi kuvan, josta se aikoo tuottaa levynkanteensa pastissin. Jos joku tunnistaa itsensä tästä kuvasta, Staratsu olisi valmis myös tekemään kyseisen... olion kanssa biisin. Ota yhteyttä, herr Grill Royal, jos luet tämän!

Historian havinaa kuulostelimme Stasi-museossa. Nähtävillä oli niin erinäisiä kokoustiloja 70-luvun tyyliin sisustettuina, propagandaa tuleville pikkuagenteille laulujen muodossa ("joka ei kannata valtiota on tyhmä tai paha!") kuin kuuntelulaitteita joka lähtöön. Jos olit Stasin kohteena, saatoit joutua kuvatuksi niin roskiskameralla, nappikameralla kuin käsilaukkukameralla. Kynäkameroita ei ihan ehditty ottaa käyttöön, muuri kun kerkesi murtua juuri niiden valmistuttua. Kravattikamerat kyllä ehtivät koristaa herrasmiehiä. Salapoliisiharrastajalle kyseinen museo on suoranainen taivas, saisikohan mistään näitä kortteja vielä?

Iltasella kävimme vielä vaelluksella Brandenburgin portilla, jonka olimme aiemmin nähneet vain eurokolikoissa. Kovasti oli kyllä kuvansa näköinen. Sen verran pikainen reissu meillä oli, että paljon jäi vielä näkemättä, kuten se kuuluisa Muuri. Ensi kerralla sinne! Reissumme päättyi maanantaina Starbucksin antimiin, joiden myötä sain uuden Starbucks-nimenkin (siellä take away -kahveihin kirjoitetaan tussilla asiakkaan nimi): tästä lähtien tottelen kahvilanimeä Nos! Tai "Nous", jos kansainvälisiä ollaan. Kyllä se sopii kuin nenä päähäni!
Fiiliksemme voi tiivistää seuraavaan Staratsun videoon, jonka voimme antaa puhua puolestaan. Tällä kertaa se on ihan Staran omaa tuotantoa, tosin mainittakoon, että allekirjoittanut osallistui sanoitukseen. Show on kuitenkin Staratsun, ja se heittäytyi siihen täysillä. Sillä on jo ennestään avohaava käsivarressa, mutta tässä videossa tapahtuu kyllä totaalinen repeäminen. Mutta sellaista se on, kun maine kasvaa niin paineet kasvaa, mutta Stara kyllä ottaa kaiken vastaan. Aurinkoa ja asennetta kaikille!

I've been disconnected, someone pulled the plug.

Nyt se on virallista: minut on eristetty kotimaastani. En ole pariin viikkoon ollut Skypessä, ja suomalaiskaverini kertoi eilen, etten tule olemaankaan. Kampuksen netissä on nimittäin lopullisesti estetty Skypen käyttö. Luulin jo syksyllä, ettei siihen voi kirjautua, mutta netin syövereistä löytyi kuin löytyikin ohjeet asetusten muuttamiseen ja puhelinlangat lauloivat iloisesti. Aina tähan asti.

Ei niin huonoa ettei kuitenkin jotain hyvääkin. Ulko-ovesta bongaamani ilmoituksen mukaan syynä hitaaseen nettiyhteyteen on yksittäisten käyttäjien harrastama laiton latailu, jolla he rohmuavat verkon kapasiteetin omaan käyttöönsä. Sille halutaan nyt tehdä jotain, ja ensimmäinen askel on erinäisten ohjelmien käytön estäminen. Ainut tapa käyttää nettiä on selaimen kautta, nettiyhteyttä käyttäviä ohjelmia ei voi enää yhdistää nettiin. No, niin kauan kun pääsen Youtubeen, elämässäni on vielä iloja. Jos se kielletään, voi olla, ettemme selviä. Staratsu ei kestä ilman netin isoja areenoita. Purkaakseen turhautumistamme se puhkesi laulamaan ja ottaa kappaleensa myötä kantaa tilanteeseen. Vaikka huomautettakoon, että laitonta lataamista emme kannata, etenkin kun niiden latureiden takia tavallisenkin tallaajan toimintamahdollisuuksia rajoitetaan. Kunnioitetaan yhdessä lakeja! And Skype, you will be sorely missed!

Puhelinlangat naulaan ja töpseli roskikseen...

"Voisinks mä olla se sulle?"

Eilen taas Suomi-kahveilimme. Aiheena oli rakkaus ja sitä käsiteltiin suomalaisten ja ranskalaisten hellittelynimien kautta. Opiskelijat olivat virittäytyneet tunnelmaan selkeästi ennalta, sen verran monta ihastunutta huokausta kuultiin tunnin aikana. Opettaja oli kerännyt suomalaisia hellittelynimiä netistä, ja niiden perusteella suomalaiset ovat hyvinkin tunteellisia ja söpisteleviä. Vai mitä mieltä olette näistä: ruusupuskani (mitä ihmettä?), karhu (verokarhulle kenties?), höpönöpösöpöliini (kuulostaako tämä jo ironiselta käytännössä)? Vähän hunajaista, mutta mikäpä ettei, kun vaan hankkii ensin huoneen.

Ranskalaisopiskelijoille tuli muutamia ennalta tuttuja suomalaisia nimityksiä mieleen. Rakas, kulta, muru. Perinteistä settiä, eikä edes liian imelää, aika käyttistä. Innovatiivinen ehdotus, ja ehkä oma suosikkini, oli poroseni. Ihanaa suomalaista eksotiikkaa! "Voi poroseni, rakastan sarviasi! Sinulla on niin ihanat sorkat! Olisitko vaatimeni?" Très romantique! <3 Yksi ehdotus oli myös kissa. Mikä ettei, mutta se taitaa mennä enemmän kuuman kissan puolelle; ei ehkä niin romanttista.

Ulkomaalaisnäkökulmasta vanhoihin tuttuihin nimityksiin löytyi myös aivan uusia tuoreita näkökulmia. Vai mitä mieltä olette siitä, onko raksu söpö vai ennemmin aggressiivinen sana? Raksu. Rak-su. RAK-SU! Jos hanibani puolestaan ällöttää, kannatan uutta varianttia: kannibaali. "Voi sinä pikku kannibaalini!" <3 Asennetta ainakin löytyy tuplasti enemmän.

Jos suomalaiset banaaliudet kyllästyttävät, ranskasta saisi kyllä hienoa uutta materiaalia lainattua. Niille, jotka haluavat välttää liikaa imelyyttä, voisi sopia esimerkiksi mon petit loup, minun pikku suteni. Tai ehkäpä kirppu. Lintu on vähän tavanomainen, mutta mon petit lapin au sucre, pieni sokerijänikseni on jo omaperäisempi erikoisuudentavoittelijoille, jos kulunut pupu alkaa kyllästyttää.

Luimme myös tekstiviestimittaisia rakkaudentunnustuksia, joita voi lähetellä parempien ideoiden puutteessa hymynsä syypäälle. Jos haluat olla suorasanainen, kokeile tätä: "Puilla on lehdet, taivaalla on tähdet, minulla ei mitään, jos sinä lähdet." Jos puolestaan heilastelet vieraskielisen kanssa, suosittelen seuraavaa pähkinää: "Kun rakas rakastaa rakastaan, niin rakkaan rakas ei tiedä, kuinka rakas rakas on rakkaalle." Eikun tekstaamaan!

Odottavan aika on pitkä. Jäitä poltellessa!

Viime aikoina olemme kokeneet jänniä asioita Staratsun kanssa, menneenä viikonloppuna karistimme nimittäin paikalliset pölyt jaloistamme ja käväisimme ulkomailla. Siitä on tulossa postausta tarkemmin, mutta sitä ennen on pakko tulla vähän naureskelemaan. Voi tätä vaihtarin elämää.

Tein kaikki tenttini ennen joulua, suoritin ne siis jo lukukauden aikana. Varsinaiset kalenteriin merkityt tenttiviikot olivat vasta tammikuun puolella, mutta itse sain hoidettua omani jo ennen lomia, joten jouluna saatoin vain vetää lonkkaa ja katsella jouluohjelmia huolettomana taivaanlintuna. Sen sijaan tulosten suhteen meitä pidetään jännityksessä niin että heikompaa voisi hirvittää. En nimittäin vieläkään, yli kahden kuukauden jälkeen, ole saanut tuloksiani. Ranskalaisopiskelijat saivat omansa viikko sitten, ja ilmoitustaulu kertoi, että tämän viikon maanantaina Erasmukset saisivat omansa sihteeriltä. Eilen sitten menin aamupäivästä kuikuilemaan sihteerin ovelle, jos tämä odotus viimein päättyisi. Mutta mitä vielä, peli jännäksi: sininen muistilappu ovessa kertoi, että sihteeri on poissa "toute la semaine", koko viikon. Se siitä sitten. Ja kun ensi viikko on talviloma, nuoleskelen tässä vielä ainakin pari viikkoa näppejäni ja polttelen jäitä. Voisivatkohan ne lähettää kevään tulokset vaikka postissa? En välttämättä haluaisi odotella tämän lukukauden tuloksia syyskuulle asti. Arvostan yhä enemmän kotoista netissä toimivaa opintotietorekisteriä. Oi Jore!

Aika kuluu kuitenkin mukavasti, mm. jätteitä kierrätellessä. Löysin kuin löysinkin nimittäin joulun alla täältä kierrätyspisteen! Se oli vain piilotettu kuusiaidan taakse, mutta nyt kun löysin sen, voin viedä sinne ainakin maitotölkit ja murolaatikot. Tosin jos kierrätyksen suhteen olen tehnyt kompromisseja, samaa olen harjoittanut yleisen siivouksen suhteen. Kun imuri pitää hakea pihan toisesta päästä respasta lainaan, ei senkään käyttöä tule harrastettua ihan niin usein kuin kotioloissa muuten. Mutta ei se mitään, eivät ranskalaiset itsekään ota asioita niin vakavasti: keittäjärouvat käyvät reteästi ravistelemassa jauhoisia leipäkoreja puhtaiksi ruokalan ulko-oven edustalla, siihen vaan asvaltille. Parempi niinkin kuin karistaa ne pitkin lattioita. Ehkä niilläkään ei ole ruokalassa imureita käytössä.

Pakollinen suklaapäivitys

Silloin tällöin meillä on täällä opiskelujen ja kielenoppimisen lomassa aikaa käydä myös ulkona. Aika usein käymme esimerkiksi Dian kanssa kahvilla, kantapaikkamme viime syksynä oli Le Norway ja sittemmin uudeksi olohuoneeksemme on muodostunut kulmakuppila Le Stop Bar. Siellä olemme jo niin suosittuja asiakkaita, että meidät tullaan oikein kättelemään, kun tulemme kahville. Alan ymmärtää kantapaikan viehätyksen.

Le Stop Bar sijaitsee aivan yliopiston huudeilla, joten sinne on helppo poiketa kahville silloin tällöin. Syksyllä istuimme terassilla aika usein, viime aikoina olemme olleet myös sisätiloissa. Näin suomalaisesta näkökulmasta voi sanoa, että paikka on aika kotoisa: pöydissä on lottokuponkeja ja usein televisiosta tulee raveja tai mitä lie laukkakisoja, ja keski-ikäisiä miehiä kokoontuu ruudun ääreen pelaamaan uhkapelejä. Siis aivan kuin suomalaisella huoltoasemalla! Kerran saimme terassilla seuraa miekkosesta, joka oli mitä ilmeisimmin kallistellut sinä päivänä kuppia hieman liikaa, ja hän haukkui meitä kai englantilaisiksi ja miksihän muuksi, onneksi emme ymmärtäneet kaikkea. Tupakalla seisoskelleet kohteliaat miehet kuitenkin huutelivat hänet luotamme pois ja pelastivat tilanteen puolestamme. Ja taas en voinut kuin ajatella: "tämä on ihan kuin kotona!"

Hiljattain sain kuulla, että kyseisestä paikasta saa suklaajuomia, joiden olemassaolosta en ollut aikaisemmin ollut edes tietoinen. Luulin, että tosielämässä juodaan kaakaota ja juotavat suklaakastikkeet kuuluvat Jaliin ja suklaatehtaaseen. Minä tietämätön suomalainen. Viime viikolla kokeilin sitten itsekin tällaista suklaajuomaa, appelsiinin ja kanelin mauilla höystettynä. Lusikoitavaa suklaata! Voisin kutsua sitä taivaaksi. Dia ikuisti onnenhetkeni.

Suklaasta huumaantuneena!

Näytelmäelämys

Tällä viikolla sain ensikosketuksen ranskalaiseen teatteriin. Yksi kevään kursseistani käsittelee näytelmien ja elokuvien analysointia ja kritiikkien kirjoittamista, ja tämän kurssin myötä kävimme katsomassa Jean Lambert-wildin, Jean-Luc Therminariasin, Stéphanie Blanquetin ja Juha Marsalon näytelmän War Sweet War. Ja joo, totta se on: yksi tekijöistä oli kuin olikin suomalainen, kuten nimestä voi päätellä! Googlailin näytelmästä tietoa etukäteen ja tarkistin, voiko asia todella olla näin ja olihan se. Joten näytelmä sai tietysti heti silmissäni lisäarvoa. Bongasinkin sitten paikalta kyseisen miekkosen yleisössä, hän oli selkeästi suomalaisen näköinen, kuin ilmetty Tommi Evilä.

Kävin lunastamassa lippuni jo ennakkoon ja samalla sain ottaa uuden kaupunginosan haltuun, teatteri kun sijaitsi Hérouvillessa, missä en ollut aiemmin käynyt. Aina on hauskaa tutustua uusiin huudeihin. Pienen harhailun jäljiltä löysin itse teatterinkin, Comédie de Caenin, jonka edustalla oli mm. hieno suihkulähderakennelma ja joka näytti sisältäkin oikein fiiniltä. Itse näytelmäiltana saavuin paikalle hyvissä ajoin ja ehdin enemmänkin ihastella sisätiloja. Aulatila oli varsin iso, ja samalla kun bongailin Marsalon lisäksi myös näyttelijöitä, jotka kävivät ennen esitystä tervehtimässä ystäviään aulassa (eikö se vähän riko illuusiota?), mietin, mistä ihmeestä saliin päästään sisään, ovia näytti olevan joka puolella. Lopulta seurasin muuta joukkiota ja oikea ovikin löytyi. Narikkaa ei muuten ilmeisesti ollut tai ainakaan se ei ollut käytössä, sillä ulkovaatteet vietiin saliin mukana. Sinänsä kätevää, ei ainakaan tullut lisämaksuja eikä pitänyt jonottaa lähtiessä.

Näytelmään tutustuin hieman ennalta, sillä arvelin, että helpottaa kärryillä pysymistäni, jos olen hieman perillä taustoista. Mitä enemmän selvitin taustoja, sitä enemmän kuitenkin vakuutuin siitä, että kieli ei tulisi olemaan ongelma: se kesti tunnin eikä siinä ollut lainkaan dialogia. Tämä kävi ilmi, kun katsoin Youtubesta näytelmän pätkiä peräti 18 minuutin verran. Tiesin siis käytännössä juonen. En tosin tiedä kuinka paljon se helpotti tulkintaa teoksesta, jonka esitysajasta suurin osa meni näyttelijöiden täristessä mustan mönjän peitossa lavalla ja juostessa huoneesta toiseen. Tekijöiden tarkoituksena on kuvata teoksessa sotaa, joka ei suinkaan ole jossain tuolla kaukana, vaan läsnä koko ajan arkipäiväisessä elämässämme, Home Sweet Homessamme. Tätä sotaa ilmennettiin neljällä näyttelijällä, kahdella miehellä ja naisella, jotka olivat toistensa identtisiä kaksosia. He olivat ilmentymät pariskunnasta, joka tappaa ensin lapsensa tappaakseen sen jälkeen itsensä. Mitään väkivaltaa näytelmässä ei kuitenkaan itsessään näytetty, vaan kertojaääni kertoi alussa tämän tilanteen, ja lopun hoitivat näyttelijät, mustaan mönjään sotkeutuvat lavasteet ja psykedeelinen musiikki. En sinänsä ihmettele, miksi kurssille on valittu juuri tämä näytelmä, siinä ainakin riittää tulkittavaa.

Näytelmän jälkeen lavalle kokoontui vielä jonkinlainen kriitikkopiiri, jota yleisö saattoi jäädä kuuntelemaan. Kun paikalle jäi muitakin, jäin minäkin, ja sain kirjoitettuakin jotain muistiinpanoja, joista toivon olevan hyötyä näytelmää analysoitaessa. Sen verran kokeellista se oli, että ns. "second opinionit" ja muiden tulkinnat eivät ole ollenkaan pahitteeksi. Saa nähdä, mitä jännää sanottavaa keksin tuotoksesta ranskaksi. Valitettavasti kun veruke kielimuuristakin on poissa pelistä. Minun jos kenen pitäisi näin suomalaisena kyetä analysoimaan perhesurmien ja henkisen pahoinvoinnin syvintä olemusta. Ehken sittenkään kerro opettajalle, että olen suomalainen? Toisaalta sitten en voi hehkuttaa maanmieheni osallistumista teoksen luomiseen. Hmm, kinkkistä. Ehkä pidättäydyn kriitikon roolissa ja tyydyn huutelemaan puskista jotain nokkelaa? Äh, en kyllä osaa vielä olla kovin nokkela ranskaksi. Toivottavasti saan tulevilla tunneilla jotain kuningasideoita. Aina voin väittää, että tämä on minun "suomalainen tulkinnallinen näkökulmani".

Tässä vielä linkki, jos joku haluaa nähdä mustaa mönjää.
War Sweet War ja teatterin sivut.

Je viens de la Finlande!

Otsikon lause on yksi niistä useimmin toistelluista ilmauksistani, joita toistelen edelleen, välillä jopa päivittäin, välillä viikottain tai vähän harvemmin. Vapaa käännöshän kuuluu, niille lukijoille, jotka eivät ranskaa ole opiskelleet, että "tulen Suomesta." Joka kerta asian sanoessani sisälläni tuntuu pieni onnen värähdys ja pääni alkaa soittaa Finlandia-hymniä.

Ajattelin koota hieman niitä kommentteja ja reaktioita, joita lauseeni on kirvoittanut ihmisissä. Näiden viiden kuukauden aikana olen saanut jo aika kattavan käsityksen siitä, mitä eri maiden ihmiset meistä ja meidän maastamme ajattelevat. Puhumattakaan siitä, että olen löytänyt täältä jopa varsinaisia Suomi-faneja!

Ensimmäisten viikkojen aika minusta tuntui, että kukaan ei tiedä Suomesta paljon mitään. Eräs ensimmäisellä viikolla tapaamani amerikkalainen kysyi, mitä Suomessa on, johon bulgarialainen ehti hihkaisemaan "vodkaa!" Olin vähän järkyttynyt, onko tämä tosiaan ainoa asia, mikä on läpäissyt maamme rajat. Ja jos luulit, että "kaikki tietää, että Nokia on Suomesta", olet väärässä. Dia luuli, että Nokia on japanilainen firma. No, sen voinee antaa anteeksi, sanotaanhan aina joskus, että suomi ja japani muistuttaisivat toisiaan. Ehkä siinä on perää. Ja se oli vielä pientä verrattuna erääseen englantilaistyttöön: "Anteeksi, tämä on kyllä vähän tyhmä kysymys, mutta missä Suomi on? Onko se Euroopassa?" No, Dialta kysyi eräs amerikkalainen, onko Unkari Afrikassa...

Ensijärkytyksestä toivuttuani olen kuitenkin todennut, että edellä mainitut esimerkit ovat yksittäistapauksia. Jutellessani taannoin paikallisen unkarilaisystäväni kanssa hän palautti uskoni maamme kansainväliseen maineeseen. Ensinnäkin hän luetteli kaikki ne perinteiset kimiräikköset ja mikasalot, joita kertoi ihailevansa. Mutta ei siinä vielä kaikki: hän kertoi, että heillä koulussa luettiin Kalevalaa ja hänestä se vaikutti todella mielenkiintoiselta kirjalta, hän tiesi Väinämöiset ja kaikki! Wou, se sykähdytti! Häntä kiinnosti myös kielemme kehitys: "Pystytkö sinä ymmärtämään Kalevalaa hyvin, vai onko se vaikeaa kieltä, muistuttaako se latinaa vai mitä?" No, ei se ihan latinaa taida olla. Ja muutaman kymmenen sivun jälkeen sen lukeminen on itse asiassa aika helppoa!

Kerran syksyllä satuin työskentelemään kielikurssilla tsekkitytön kanssa ja keskustelumme ajautui urheiluun. Ja löysimme tunnilla yhteisen intohimon kohteen, hän on mäkihypyn ja erityisesti suomalaisten hyppääjien suuri fani, ja hänen sankarinsa on Janne Ahonen! Jannen (sittemmin ei lopulliseksi muodostuneen) lopettamisen jälkeen hän kertoi suruissaan jättäneensä mäkihypyn aktiivisen seuraamisen. Nyt kun hän, minun raportointini ansiosta, tietää, että Janne tulee taas takaisin, hän on taas yhtä liekeissä kuin minäkin. Jannen lisäksi myös Matti Hautamäki kuuluu hänen idoleihinsa. Ja meistä tuli heti tuon illan jälkeen entistä läheisemmät ystävät. "J'aime Janne!" "Moi aussi!" Urheilu tosiaan yhdistää, tosin joskus myös erottaa. Hän on niin suomalaismielinen, että vastustaa sekä saksalaisia, etenkin Sven Hannawaldia, että Simon Ammania, he kun ovat vieneet Jannelta liikaa mitaleita. Mutta ehkäpä rautaa vuonna -39, kultaa vuonna 2014, vai mitä, Janne?!

Mielenkiintoisia keskusteluja olen käynyt myös kiinalaistuttuni kanssa. Kun hän eräällä luennolla alkoi jutella minulle ja kerroin mistä olen, hän intoutui selittämään paljonkin näkemyksiään Suomesta. Kiinalaiset ajattelevat muun muassa, että pohjoismaalaiset ovat maailman onnellisimpia ihmisiä, sillä meillä on varaa vapaa-aikaan ja me olemme hänen käsityksensä mukaan perhekeskeisempiä ihmisiä. Kiinassa työntekoon menee niin paljon aikaa, että muu elämä jää vähälle. Lisäksi meillä on puhdas luonto, Kiinassa on paljon saasteita. Ja ennen joulua hän sanoi, että on varmaan ihana viettää juuri joulua Suomessa, kun se on Joulupukin kotimaa! Ja hän haluaisi itsekin vierailla vielä siellä, nyt kun hänellä on mahdollisuus matkustaa Kiinan ulkopuolella, mikä ei ole tavallisesti helppoa. En siihen hätään alkanut selittää mitään suomalaisen mentaliteetin ongelmakohdista ja kipupisteistä, joita toki on, mutta enpähän sanoisi niinkään, etteikö Suomi tosiaan aika hyvä maa olisi. Verrattuna moniin. Kuten ranskalaisopiskelijatkin sanoivat, olen onnekas, kun saan viettää joulut Suomessa. <3

Näin toisen lukukauden alussa olen tavannut taas uusia tyyppejä, ja keskustelin erään amerikkalaismiehen kanssa juuri hiljattain. Hän oli keskustellut sen toisen suomalaisopiskelijan kanssa saunasta ja sanonut hänelle, että kuuleman mukaan Caenissa olisi ehkä jossain sauna. Suomalainen oli innostunut tästä, "missä?!" Amerikkalainen ei kuitenkaan tainnut olla ihan varma, pitääkö tieto paikkansa, ja suomalaiskaverini oli kieltänyt vitsailemasta aiheella. "Meillä on meidän aseet, teillä saunat!" jenkki totesi minulle. Näin se taitaa olla.

Yksi ikuisuusaihe on sää, ja sillä on aina kiva järkyttää ihmisiä. Jopa ruotsalaiskaverini järkyttyi, kun kerroin joululomalla meillä olleen noin 30 astetta pakkasta. "Ei tosin viikkokaupalla", tarkensin lieventävästi. Tosin niillekään asteille ei tarvitse mennä, etteivätkö ihmiset järkyttyisi. Yksi päivä olin lenkillä ja törmäsin meksikolaistuttuun.
"Mitä kuuluu?"
"Mitäs tässä, ajattelin käydä vähän juoksulenkillä."
"Vaikka on näin kylmä?" Lämmintä oli ehkä kymmenen astetta ja iltapäiväaurinkokin paistoi kivasti.
"Öö, minusta täällä on aika lämmin itse asiassa tänään."
"Ai niin, kun sinä olet sieltä Suomesta." No joo, mutta come on! Juostessa tulee sitä paitsi joka tapauksessa hiki. Vaikka toisaalta ei ehkä pitäisi retostella liikaa. Pakkanen ei ehkä koidu suomalaisten kohtaloksi, mutta helle kyllä. Kuten eräässä blogissa keskusteltiin, se on niin totta, että kesällä suomalaisille pitää erikseen kertoa, että nyt voisitte juoda sitä vettä vähän enemmän ja varoa aurinkoa, se on aika kuuma keskipäivällä. Älkääkä jättäkö niitä lapsia ja koiria kuumiin autoihin paistumaan. Helle hellii -uutisia odotellessa...

Suomettumista

Lempiharrastukseni näin ulkomailla on ehdottomasti suomettuminen. Sitä harrastin taas viime viikolla, sillä menin mukaan ranskalaisille suomen opiskelijoille tarkoitettuun Suomi-kahvilan nimellä kulkevaan tapaamiseen. Kerran viikossa suomenopettaja pitää ranskalaisille tuntien ulkopuolella vapaamuotoisen tunnin, jonka aikana keskustellaan suomeksi ja harjoitetaan kielitaitoa. Kysymys ei siis ole pakollisista oppitunneista, vaan vapaa-ajan toiminnasta ja hauskasta ajanvietosta. Tietenkin, kun suomea puhutaan!
Viime viikolla törmäsin suomalaisopiskelijaan ja hän sanoi olevansa menossa kyseiseen miittiin, joten minäkin päätin mennä mukaan. Samalla tapasin uuden suomalaisen harjoittelijan, joka opettaa täällä kevätlukukaudella. Hän myös pitää keväällä kahvilatapaamisia (jotka siis nimestä huolimatta pidetään ihan suomen luokassa yliopistolla). Viime kerta kuitenkin muistutti kuin muistuttikin kahvilaa: eräs opiskelija oli leiponut runebergintorttuja, ja ne olivat hekkua, etten sanoisi! Njam, minä kun olin jo ennättänyt ajatella, etten tänä vuonna saisi niitä ollenkaan. Talvi pelastettu jälleen kerran!
Meitä oli siis paikalla opettaja, me kaksi autenttista suomalaisotusta sekä neljä ranskalaista. Kuulemma opiskelijoista on aina hirveän hauskaa ja palkitsevaa, kun he pääsevät kommunikoimaan aitojen suomalaisten kanssa. Ja totta kai se on, samaistun! Etenkin kun kuuntelen heidän suomeaan; "tuolta minä kuulostan ranskaksi..." Toisaalta kyseisen kaltaisissa tilanteissa on aivan omat etunsa, voimme molemmat osapuolet käyttää sekä äidinkieltämme että vierasta kieltä, mikä on hirveän jännää. Niin jännää, että Routalempi tukehtuisi aiheen jännytteen, siitä olen varma.
Käytimme tunnin leikkimällä leikkiä Kuka minä olen? Jokainen meistä meni vuorollaan luokasta ulos ja muut keksivät sillä aikaa hänelle luokassa identiteetin, jota tämä henkilö yritti sitten arvata kysymällä kyllä/ei -kysymyksiä. "Olenko mies?" "Olenko aikuinen?" "Olenko todellinen henkilö?" Jne. Kukin sai jatkaa kysymysten esittämistä niin kauan kunnes muut vastasivat esitettyyn kysymykseen kieltävästi, tällöin vuoro vaihtui ringissä seuraavalle. Joskus kysymyksiin ei valitettavasti ole selkeää vastausta. Jos henkilö on Rihanna, mitä vastata hänen kysymykseensä: "Olenko hyvä laulaja?" Joku tykkää, joku ei. Joskus kysymykset ovat tarkkuudessaan nerokkaita: "Pidänkö vodkamartineista?" JOO! Valitettavasti minä en kuitenkaan ollut se Bond, vaikka olinkin sitä ehtinyt toivoa. Sen sijaan olin Pikachu. (Vinkki: jos joskus leikit tätä kavereiden kanssa, mitä kovasti suosittelen, sillä leikki on hervottoman hauska, Antonio Flores on kokemuksesta loistava valinta! Terkkuja kotiin, "Nexar Antonio"! ;D Toivoo Caesar.)
Meidän piti tietysti valita henkilöitä, jotka kaikki tuntevat (mikä noin yleensä on leikissä ihan suotavaa, mutta tässä kulttuuriset taustamme aiheuttivat omat rajoitteet, jotka piti huomioida). Ensimmäisen henkilön valitseminen tuotti vaikeuksia ja opettaja joutui odottelemaan pitkän aikaa luokan ulkopuolella päätöstä. Minä ehdotin jotain helppoa, "kaikki tuntevat vaikka Brad Pittin". Muuten oli varmaan hyvä ehdotus, mutta ei mennyt läpi: "sinä lausuit sen englanniksi, ei saa sanoa noin, se on... *kuvittele tähän brrrädpitt niin ranskalaisella korostuksella kuin osaat*. Anteeksi, ensi kerran lausun nimet ranskaksi. Tarrrja 'alonen... Kimi Rrrraikonen... Timo... Soini?
Illalla tapasimme vielä suomalaisittain keskenämme ja oli oikein hauska upota totaalisesti suomalaiseen todellisuuteen ja kulttuuriin. Sittemmin viikonloppuna myös ruotsalaistuin ruotsalaistuttavani kanssa, ja sekin oli mielenkiintoinen kokemus. Ymmärrän ruotsia enimmäkseen, kun keskustellaan käytännöllisistä asioista ja melko yleisellä tasolla, mutta vastaamiseen käytän ehkä muutamaa kymmentä sanaa ja sinnekin väliin tungen ranskaa ja englantia välillä, kun ruotsin tuntemus loppuu. Innovatiivisesti puhuin myös hieman ruoskaa: ranskan verbi löytää, trouver, taipuu ihan mukavasti ruotsiksikin -> "jag trouverade". Mikä ettei!
Tänään sain palata tuttuun ja turvalliseen suomeen, kun ihana lingvistiikan opettaja vertaili ranskan ja suomen vokaalien eroja. Hän selitti, ettei ranskassa ole merkitystä vokaalin kestolla, suomen kielessä sen sijaan on. Ja iso merkitys onkin. Esimerkkeinä hän kirjoitti taululle sanat tuli ja tuuli sekä sata ja sataa ja pyysi minua lausumaan ne. Kun hän selitti ranskalaisille mikä merkitysero sanoilla on sen mukaan, onko vokaali pitkä vai lyhyt, ranskalaisia tuntui naurattavan. Ja minä hykertelin mielihyvästä. On teillä jommonen kieli, mutta niin on meilläkin!