Sumeat sumot

Joskus on hyvä harjoittaa vähän eskapismia, ja mikäpä siihen olisi parempi tapa kuin elokuviin meneminen. Hiljattain kävin arvostelukurssin takia katsomassa Hérouvillessä kaupungin toisella laidalla Café des Imagesissa Dogvillen, tanskalaisohjaaja Lars von Trierin elokuvan vuodelta 2003, jonka pääosassa on Nichole Kidman. Elokuva oli oma kokemuksensa sinänsä, hyvin omaperäisesti ja taiteellisesti toteutettu, mutta ranskalaisnäkökulmasta voin kommentoida erityisesti teatteria. Sali oli nimittäin melkoisen unohtumaton: ruusutapetein ja koristeellisine upottavan ihanin penkein varusteltu pehmeätunnelmainen lukaali, jonne melkein elokuvan tiimellyksessä nukahdin. Se ei johtunut elokuvan huonoudesta, mainittakoon se tässä, pitkä päivä vaan vaati veronsa ja penkki oli niin mukava. Ja halvalla päästiin, taisin maksaa lipusta reilun pari euroa.

Menneenä viikonloppuna Iinatsu sai loistoidean ja pyysi minut mukaansa katsomaan 2012 valmistunutta Jill Coulonin dokumenttielokuvaa Tu seras sumo, jonka voi vapaasti kääntää muotoon Sinusta tulee sumo. Koska jossain mieleni sopukoissa olen aina ollut etäisesti kyseisestä kuningas(?)lajista kiinnostunut, olin totta kai messissä kuin merikapteeni! Lauantaina siis suuntasimme Luxiin, jo ennalta tuttuun teatteriin, ja matkalla pohdimme, saisimmeko vastauksia mieltäkutkuttaviin kysymyksiin: mitä sumo oikeastaan on? Miten ne painijat oikein treenaa? Mitä ne tekee uran jälkeen, alkaako ne elää normaalisti? Onko niillä perheitä? Onko ne oman yhteiskuntansa suuria urheilijasankareita?

Suraava sisältää juonipaljastuksia, joten jos aiot katsoa kyseisen pätkän ja haluat yllättyä, lopeta lukeminen tähän!
Puolentoista tunnin elokuvassa seurattiin 18-vuotiaan vastavalmistuneen pojan elämää, joka oli harrastanut kouluaikoina ahkerasti judoa. Nyt laji kuitenkin vaihtuisi sumoon, koska kuten isä sanoi: "sinun on mentävä harjoittelemaan, jotta voit tulla painijaksi. Ja muista, että kotiin ei ole tulemista takaisin. Etkä saa luovuttaa. Ymmärrätkö?" Iskä taisi haluta elämään jo muuta sisältöä, kun vaimokin oli kuollut ja enää nuorin lapsi roikkui riesana kotona...
Kahdeksan kuukautta poika sitten eli Tokiossa sumon elämää: asui samassa huoneessa toisten painijoiden kanssa, harjoitteli ja söi. Alusta lähtien kävi selväksi, että syöminen on aika iso osa sumojuttua, sen verran innokkaasti muut vitsailivat pojan heti ensimmäisenä iltana mussuttamasta riisikulhosta. Ja yölläkin se oli herännyt syömään kesken unien! Sumojen veressä on selkeästi vähän suomalaista perimää: lautanen on syötävä tyhjäksi vaikka mikä olisi.
Sosiaalista elämää sumoilla vaikutti olevan paljon; toistensa kanssa. Treenit yhdessä, illat yhdessä, ateriat yhdessä, lomalle yhdessä. Kuinka ihanan yhteisöllistä. Pojalla oli entisiäkin ystäviä, mutta niihin hän ei jaksanut pitää yhteyttä, koska sumoelämä alkoi aina sen jälkeen ahdistaa, kuten hän siskolle puhelimessa selitti. Tämän lyhyen reportaasin perusteella voi ehkä arvata, kuinka lopulta kävi. Poika puhui siskonsa kanssa puhelimessa ja kahdeksan kuukauden treenamisen jälkeen hän totesi, että haluaa elämältä jotain muuta. Paino ei enää noussut ja treenaaminen oli liian ahdistavaa. Ei saanut iskä perheeseen sumosankaria. Harmillisesti tarina ei kertonut, mitä iskä tähän tuumasi. Tai mihin poika seuraavaksi suuntasi. Ainakin videopelejä pelaamaan.

Sellainen oli siis sumoelämyksemme, josta tykkäsimme molemmat varsin paljon! Aihe oli kiinnostavan eksoottinen ja henkilökeskeinen kuvaus sopi toteutukseen. Valitettasti itse sumokulttuuri jäi kuitenkin aika hämäräksi, emmekä saaneet esittämiimme kysymyksiin juurikaan vastauksia. Ehkä meidän pitää mennä katsomaan lisää aiheeseen liittyviä elokuvia?

Todellisuuspakoisen viikonloppuni täydensi sunnuntaina näkemäni Quentin Tarantinon pläjäys Django unchained. Elokuvalippu viritti mukavasti vanhanajan tunnelmaan.

Itse elokuva oli viihdyttävä paketti, hienoja näyttelijöitä, cool DiCaprio, actionia, huumoria ja paljon räiskintää. Yhtäkään hevosta ei kuitenkaan vahingoitettu kuvauksissa, se on hyvä se.

Ensi viikolla tiedossa on taas uusi elokuvakokemus koskien arvostelukurssia. Kyllä tämä elämä on vaan yhtä elokuvaa.

Edit. Ja tuttujen keskenhän mainittu Kidman on ihan Nicole. Ranskalaisystävällisellä kirjoitusasulla!