Kiitolliset, siunatut, onnelliset

Päätimme Staratsun kanssa, että on aika fiilistellä etelän tuulia ja suunnistaa kohti Koillis-Espanjaa. Ajankohdaksi valikoitui helmi-maaliskuun vaihteessa ollut talviloma, joka vapautti hetkeksi opintojen hektisyydestä. Keskiviikkona aloitimme matkamme tuttuun tapaan junailulla Pariisiin, jossa suuntasimme Charles de Gaullen lentokentälle. Varasimme matkustukseen hyvin aikaa mikä osoittautui fiksuksi vedoksi: matkalla terminaaliin kulkumme keskeytyi, kun poliisit ja raskaasti aseistetut maastopukuiset vartijat ynnä muut turvamiehet olivat sulkenee tien omaan terminaaliimme. Kuulutuksen perusteella kyse oli epämääräisestä laukusta, joka piti tutkia turvallisuussyistä. Onneksemme kaikki oli kuitenkin kunnossa, emme räjähtäneet ilmaan ja pääsimme pienen odottelun jälkeen eteenpäin. Ohikulkiessamme näimme matkalaukun leviteltynä pitkin lattioita, mahtoi olla sen kasaamisessa oma hommansa.

Iltapäivästä lentomme laskeutui El Pratin kentälle ja hankkiutuessamme sieltä kohti Plaça de Catalunyaa huomasimme kyllä olevansa etelässä. Palmuja, aurinkoa, eksoottisia maisemia. Päällimmäinen ajatus oli, että tänne pitää tulla joskus uudestaan! Keskustassa odotimme hetkisen aikaa ystäväämme, joka oli meidät luokseen kutsunut ja katsastimme paikallisen Starbucksin ja La Ramblan, ison turistikadun, joka johtaa meren rantaan. Siellä pääsimme ison kaupungin fiilikseen kiinni, mikä näin Caenin jälkeen oli taas oikein tervetullutta vaihtelua.
Harhailumme jälkeen ystävämme Ande vapautui opiskelullisista velvoitteistaan, haki meidät Plaçalta ja johdatti keskustan sykkeessä sijaitsevaan lukaaliinsa. Emme olisi Staratsun kanssa saada parempaa majapaikkaa, ja aina vaan elämä tuntuu kansainvälisemmältä kun saa kiertää ympäri Eurooppaa ystävien luona. Illan ohjelmassa oli paitsi paikalliseen pikaruokaan tutustumista myös kookospähkinän särkemistä. Säästääksemme naapurien hermoja päätimme hajottaa itsepäisen pähkinän ulkotiloissa. Ei kun pähkinän kanssa kadulle ja katuun!
"Kookospähkinöitä tässä mulla on, tiida dii, laitan riviin kaikki pähkinät, bum bu bum! Suuret, pienet ja PÄÄSI kokoiset..."
Barcelonan must see -kohteisiin kuuluu luonnollisesti legendaarinen 1800-luvulta rakenteilla ollut La Sagrada Família -kirkko, jonne suuntasimme metrolla. Päätimme vilkaista kirkkoa sisältiloistakin käsin, vaikka jonoa piisasi ja vierailumme päivinä Barcelonaan sattui ne vuoden ainoat sadepäivät. Jono kuitenkin liikkui liukkaasti ja takana olleet herrasmiesliigalaiset pitelivät ystävällisesti sateenvarjojaan meidänkin suojanamme. Se oli kilttiä. <3 Ja kirkko näkemisen arvoinen, ei ihme, että sen rakentaminen on hidasta. Yksityiskohtia oli vaikka muille jakaa niin pylväiden, lasimaalausten kuin kellarikappelinkin muodossa. Kyllä sen värkkäämisessä duunia on piisannut, ja piisanne vielä vuosikausiksi eteenpäinkin.


Jossain välissä pitää syödäkin. Hyvinvarustellussa keittiössä oli ilo kokata itse, mutta kokeaksemme paikallista kulinarismia suuntasimme perjantai-iltana sympaattiseen kissaravintolaan, jossa oli hieman pohjoismaista henkeä ruotsalaisen tarjoilijan muodossa. Paikka oli oikein sympaattinen ja täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia.
"Remember, remember the fifth of November..."

Siellä ei suinkaan tarjoiltu kissoista koostuvia aterioita, vaan oikein hilpeää ja raikasta kasvisruokaa, jonka esillepanokin oli ihailtavan tyylikästä. Aurinko sopii Barcelonan henkeen.

Myös pääruoaksi ollut sienipähkinärisotto oli nannaa. Söimme arvokkaassa kissaherraseurasa ja tunsimme olevamme ykkösluokan vieraita.

Lauantaina sadekuurot alkoivat hellittää ja se oikeakin aurinko pääsi reissumme kunniaksi esiin. Sitä fiilistelimme lähtemällä merenrantakierrokselle ja kokemalla sitä Barcelonaa, jossa on aitoa etelämaalaista fiilistä: kaikennäköisiä ihmisiä, katukauppiaita, ruusumyyjiä ja imuttelevia pariskuntia. Staratsu nautiskeli ilmastosta totta kai täysin rinnoin ja ihmetteli kultaisena kimmeltävää merta.

Iltaa vietimme käymällä hienossa vessassa:

ihmettelemällä isoa mehevää kissaa:
sekä syömällä kirkonportailla vohvelijäätelöannosta ja katselemalla ihmisvilinää, johon sisältyi katalaanitansseja. Tunnelma oli kuin isossa maailmassa konsanaan!
Sunnuntaiaamuna alkoi matkamme kohti kotoista Ranskaa. Aamulla seisemän jälkeen Ande saattoi meidät lähijuna-asemalle, josta pääsimme ajelemaan lentokentälle. Junamatka kului joutuisasti, harjoitin kielitaitoani kuuntelemalla ranskalaisperheen keskustelua. Samalla sai vielä ihailla Barcelonan maisemia, jotka pitää katsastaa vielä tulevaisuudessa uudemman kerran, sen verran hieno fiilis kaupungista jäi, ei sitä suotta kehuta! Lentokentällä suuntasin kohti oikeaa terminaalia ja ajattelin olevani fiksu, kun hyppäsin lentokenttäbussin kyytiin: tällä pääsisin nopeasti oikeaan terminaaliin. Tai no olisin päässyt, jos olisin älynnyt painaa Stop-nappulaa ja hypätä oikealla pysäkillä ulos. Sen sijaan, että olisin sulavasti noin viidessä minuutissa siirtynyt oikeaan terminaaliin, ajoin tyylikkäät kunniakierrokset ympäri lentokenttää ja päädyin oikeaan paikkaan n. 40 minuuttia myöhemmin. Onneksi olin varannut kentälle tarpeeksi aikaa ja vaikka hienoisesti harmittelinkin idioottimaisuuttani pääni sisällä, ei tarvinnut alkaa panikoida. Lopulta pääsin oikeaan terminaaliin ja turvatarkastukset ynnä muut menivät osaltamme ripeästi. Kone lähti ajallaan ja saapui Charles de Gaullen kentälle, joten kaikki meni loistavasti. Aina siihen asti, jolloin matkaan tuli taas pieni mutka ja pääsin harjoittelemaan survivor-taitojani. Lähijunayhteys, jolla olin kentälle tullut, oli poikki, joten se siitä helposta yhteydestä keskustaan. Ennen kuin ehdin miettiä, mitä seuraavaksi, luokseni tuli infomies, joka antoi minulle ohjelehtisen kouraan ja selitti, että kolmosterminaalista lähtisi bussilkuljetus toiselle asemalle, jolta pääsisi junalla keskustaan. Ensin siirryin siis lentokenttäjunalla toiseen terminaaliin, jossa pakkauduin täpötäyteen bussiin, joka lähti kuljettamaan meitä junalle. Matka kesti vajaan puolisen tuntia, jonka aikana seisoin bussin käytävällä ja väistelin kurveissa heilahdelleita matkalaukkuja. Mitry-Clayn asemalla juna lähti sopivasti muutamassa minuutissa, ja sillä pääsinkin sitten Gare du Nordille, jossa vaihdoin vielä kerran junaa ja pääsin Saint Lazarelle. Ja loppujen lopuksi saatoin todeta, että vaikka matka kestikin tuplasti kauemmin ja käsitti odotettua useamman kulkupelin, homma oli järjestetty oikein sujuvasti ja kätevästi. Seuraavaksi nousisin vain Caenin junaan ja rentoutuisin loppumatkan. No, ihan niin se ei mennyt, tietenkin sunnuntaina talviloman jälkeen iltapäivän juna oli tupaten täynnä ja käveltyäni pari vaunua läpi totesin, että istumapaikan löytäminen taitaisi olla toivoton urakka. Minä ja kuusi muuta ihmistä plus yksi koira seisoimme sitten pakaasiemme kanssa junan eteisloosissa ja väistelimme välillä vessassa käyviä matkustajia ja väliasemilla ulos loikkaavia matkalaisia. Huolimatta tiiviistä tunnelmasta fiilis oli rento ja pääni sisällä jopa hilpeä, ainakin meidän osastossamme suhtauduttiin tilanteeseen tyynesti. Pikkupoika pelasi älypuhelimella laukun päällä istuen jotain hauskaa videopeliä ja se mainittu koirakin liikuskeli ilman hihnaa ja asettui milloin mihinkin ihmettelemään matkantekoa, vaikka kuuma sillä varmaan oli läähätyksestä päätellen. Näitä esimerkkkejä seuraten päätin minäkin ottaa lunkisti, pääasia, että junaan päästiin. Ja sitä hienommalta tuntui lopulta kymmenen tunnin matkustamisen jälkeen olla himassa ja keittää kuppi pikakahvia. Mukava päätös mahtavalle reissulle, jes!
"Silmät auki, nyt räpsähtää!"


Mikäli elämä Barcelonassa kiinnostaa enemmänkin, tässä linkki ystäväni Anden blogiin, jossa kerrotaan millaista on asustella pysyvästi Barcelonan paisteessa.
Anna Barcelonassa