Maailman mahtavin vetonaula

Kun liikuskelee näillä suunnilla, yksi kohde kuuluu itseoikeutetusti pakko kokea -listalle. Niinpä kun Ande oli tulossa vastavierailulle Ranskan puolelle, päätimme kokea yhdessä lapsuuden haaveemme. Viime sunnuntaina kohtasimme Pariisissa ja suuntasimme kohti Euroopan suosituinta viihdekeidasta, Disneylandia. Matka sinne taittui kätevästi reilussa puolessa tunnissa lähijunalla ja asemalla astuimmekin ulos suoraan Disneylandin portille. Tunnelma alkoi tiivistyä kuin sementti. "Kuvittele, että me ollaan oikeasti täällä!" "No niinpä, muistatko ne mainokset niissä videoissa?" Kukapa lapsi ei olisi kaihoten katsellut aikoinaan Disneyn VHS-videoita, joiden alkumainoksissa juostiin Mikin perässä pitkin Disneylandia.

Liput olimme hankkineet etukäteen, jottei paikan päällä tarvinnut jonottaa ja tuhlata kallista aikaa. Onnistuimme saamaan vielä muutaman päivän myynnissä olleet 20-vuotisjuhlaliput, jotka oikeuttivat pääsyyn molempiin puistoihin, Disneyland Parkiin sekä Walt Disney Studiosiin. Pelkkä sisäänkäyntialue aiheutti hämmennystä, ihan ensin kävelimme turvatarkastuksesta läpi ja sen jälkeen pohdimme, mitä teemme Anden mukana olleelle matkalaukulle. Käväisimme jo Studio-puiston sisäpuolella, kun meitä tultiin opastamaan ja kävi ilmi, että sisääntuloalueella on matkatavarasäilö, jonne laukku pitäisi jättää. Suuntasimme siis ensimmäiseksi sinne. Kassalla puhuimme keskenämme suomea ja Ande sai päivän slaagit kääntyessään asiakaspalvelijan puoleen ja kuullessaan tältä sanat: "Sukunimi tähän, kiitos." Ja todellakin, suomeksi. Disneyland on ihmeitä täynnä, saimme todeta jo heti alkutekijöiksi. Työntekijän alkuperämaa jäi tosin hieman hämäräksi: hän puhui kieliopillisesti täydellistä suomea, mutta sanoi, että sanat, kuten lippu, ovat vielä hakusessa, sillä hän ei ollut läpikäynyt kaikkia palvelutehtäviään vielä suomeksi. Ehkä hän oli kaksikielinen? Ihmeellistä joka tapauksessa.
Tästä yllätyksestä toivuttuamme suuntasimme sisään Disneyland Parkin puolelle. Main Streetillä aistimme amerikkalaista kaupunkimiljöötä yhdistettynä satumaiseen tunnelmaan, ja tietysti huikea vaaleanpunainen satulinna näkyi jo kauas. Karttaa vilkuillessamme ja ympäristöä tutkiessamme aloimme pian ymmärtää, miksi paikkaan kannattaa tulla mieluiten pariksi-kolmeksi päiväksi: näkemistä ja kokemista on yksinkertaisesti aivan liikaa, jotta kaikkea kivaa ehtisi kokeilla yhdessä päivässä. "On nähtävää, niin paljon elettävää, aika tuo siihen ei riitäkään", kuten eräässä veisussa lauletaan. Ensimmäiseksi meidän piti sitä paitsi syödä, jotta ylipäänsä olimme kyvykkäitä seikkailemaan. Päädyimme syömään The Lucky Nugget Saloonissa, jossa murkina ei ehkä ollut kaksista, mutta sitäkin enemmän viihdykettä tarjosi saluunan house-bändi. Tunnelmassa oli aistittavissa Basil Hiiri mestarietsivän kapakkakohtausta, vaikka se sijoittuukin Lontooseen ja Lucky Nugget taisi kuitenkin kallistua enemmän amerikkalaiseen tyyliin. Mutta viihdyttävää siellä joka tapauksessa oli ja musiikki oli hilpeää.
Tämän jälkeen päätimme suunnata Phantom Manoriin.

Pieni epäilys sisäänpääsystä iski kun näimme taloa kohti kiemurtelevan jonon. Paras keino jonotukseen taitaa kuitenkin olla suhtauta siihen itsessään seikkailuna ja Disneylandissa se ei vaadi edes ponnisteluja. Pelkästään kartanon mailla kiemurtelevassa jonossa kulkiessaan saattoi jo fiilistellä kauhutalon tunnelmaa ja ihailla ympärille rakennettua puutarhaa. Eikä jonotus loppujen lopuksi kestänyt edes kauan, kuten ei muutenkaan päivämme aikana. Landiin kannattaa ehdottomasti mennä lomakausien ulkopuolella, voi vain kuvitella, mikä kaaos siellä kesän pahimpina hellepäivinä vallitsee...
Kummitustalossa koimme kauhuhissin, tapasimme kuolleita morsiamia ja ihailimme kummitusten tanssiaisia. Yksityiskohtia oli niin paljon, ettei millään ehtinyt havainnoida kaikkea, paikka vaan oli niin täynnä kaikkea mahdollista. Takapihalta löysimme vielä hautakiviä, ja jos tätä kuvaa tutkii tarkkaan, voi bongata dinosauruksen fossiilin!

Huvipuistoihin kuuluu tietysti vuoristoradat. Minä en ole sellaisia tavannut harrastaa, ja suhtaudun niihin epäilevästi. Olin ennalta varoittanut Andea, etten ole niistä erityisen kiinnostunut, mutta löytäessään Indiana Jones -radan Ande aloitti periksiantamattoman taivuttelun: kerran elämässä, kyllä pitää kokeilla, se on mahtavaa! Ehkä sitä, kerran elämässä... Ja ennen kuin huomasinkaan, olimme jo kävelemässä kohti radan sisäänkäyntiä. Ehdin nähdä edellisten huvittelijoiden ajelua, mutta kovin kauaa en ehtinyt fysiologista vireytymistä harrastaa, sillä jono oli lyhyempääkin lyhyempi ja pian meidät jo iskettiin istumaan radan viimeiseen vaunuun (joka kuulemma on vuoristoradoissa paras paikka, lieneekö näin?). Ja niin sitten koin elämäni ensimmäisen vuoristoratamatkan, jossa kruisailtiin parit vauhdikkaat laskut sekä mentiin pää alaspäin. Ja mitkä olivat kommentit kokemuksen jälkeen: "pakko myöntää, että ihan mieletöntä, mikä fiilis, niin siistiä!" Ehkä uskaltauduin vielä joskus ajeluille tulevaisuudessakin.
Iltapäivän viettoon sisältyi myös piipahdus Jack Sparrow'n merirosvomaisemissa. Olisi vähättelyä yrittää kuvailla mitään kokemuksia kovin tarkkaan, sillä Disneyland on paikka, joka pitää kokea. Olisi banaalia alkaa selittää, miltä tuntui lipua eksoottisissa yöllisissä viidakkomaisemissa ja tuntea, kuin olisi oikeasti ollut Sparrow'n kotikulmilla. Sen sijaan sitä voi ehkä kuvailla, miltä tuntui astua Hakuna Matata -kahvilaan, jossa soitettiin Leijonakuninkaan elämää suurempaa soundtrackia. Kahvijonossa oli pakko vähän laulaa Kunhan kruunun saan kuninkaan -biisiä, ja ensimmäistä kertaa elämässäni sain kylmiä väreitä kahvia juodessani, kun fiilistelin elokuvan loppukohtausta ja näin mielessäni Simban nousemassa ukkosmyrskyssä Jylhäkallion laelle. Nyt taidan tietää miltä tuntuu olla paratiisissa.

Iltasella kävimme vielä piipahtamassa Walt Disney Studios -puiston puolella, jossa ehdimme kokea ratikka-ajelun, jossa esiteltiin kulissientakaista elokuvamaailmaa ja koettiin erikoistehosteita mm. veden ja tulen voimalla. Ja tietenkin tervehdimme itse herra Disneyn ja Mikin patsasta.
Disneylandissa on ylenpalttisesti näkemistä, ja pelkästään kaupoissa pyöriessä alkaa iskeä ostomania. Mikkimukeja, Aku Ankka -avaimenperiä, Simba-pehmoleluja... Entä ne hienot iPhonen kuoret (jotka Ande osti ja joista olen hieman kateellinen), Mikki-jäätelöpallokauhat ja prinsessojen puvut? Tai jos ne eivät iske, ehkä Minni-sukat, Pluto-magneetit ja Hessunkorvahatut sitten? Yksinkertaisesti kaupoissa oli kaikkea mahdollista ja tavarapaljouteen olisi voinut hukkua! Onnistuin kiitettävästi hillitsemään itseni ja rajoitin ostokseni Mikki-t-paitaan, avaimenperään ja pariin postikorttiin, mutta tiukkaa kyllä teki.
Päivään mahtui vaikka mitä, eikä kaikkea voi mitenkään kuvailla tuhansinkaan sanoin tai kuvin. Satumainen päivä huipentui illan viimeiseen hitaaseen: viimeistään siinä vaiheessa kun kävelimme kohti uloskäyntiä iltahämärässä ja kaiuttimista kaikui Can you feel the love tonight vakuutuimme siitä, että olemme todellakin elokuvassa. Elokuvassa, johon haluamme palata vielä uudestaan. Kaikkien Disneyn tuotannon parissa kasvaneiden pitäisi päästä kokemaan Disneylandin elämys. Hakuna matata, ei voi muuta sanoa!